Kirjailija Iivo Härkönen ja ortodoksisen virsilaulun lyhyt historia
Suomen ortodoksisen kirkon alkuvuosia määritti niin kutsuttu kansallistamiskausi, jolloin kirkko haki paikkaansa rakentuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Viime vuosisadan alkupuolella enemmistö vastasyntyneen Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistöstä oli karjalaisia. Paineet yhteiskuntaan sopeutumiselle ja kirkon venäläisistä piirteistä irtautumiselle olivat kovat, ja ne näkyivät erilaisina mukautumispyrkimyksinä luterilaiseen enemmistökulttuuriin.
Tunnetuin esimerkki kansallistamiskauden sopeutumistoimista on Suomen ortodoksisen kirkon sisällä toimineen Kirkkokunnan ulkonaisten muotojen kansallistuttamiskomitean työ, joka näkyy esimerkiksi jälleenrakennusajan luterilaistyyppisessä kirkkoarkkitehtuurissa sekä pyrkimyksissä pelkistää kirkollinen estetiikka ja muotokieli.
Harva tietää, että ortodoksinen kirkkomusiikkikaan ei säästynyt innokkaampien kansallistajien uudistushalulta. Sotikovien ja Härkösten runolaulajasukuihin kuuluvan ortodoksikarjalaisen kirjailijan ja kulttuuriaktivisti Iivo Härkösen visioissa vastasyntyneen kirkkokunnan musiikkiperinne kaipasi myös kansallisempaa otetta. Härkösen mielestä venäläisestä perinteestä irtautuminen onnistuisi parhaiten kansan suuhun sopivan ja luterilaishenkistä ortodoksisuutta rakentavan virsilaulun avulla.
“Nyt me salaisesti, hiljaisesti kuvailemme korkeaa liihoitusta enkeleiden,
keruubien, seraafeiden
– kumartukaa, katsokaa! –
taivahien aukeemista, lahjain pyhäin saapumista
– nähkää, vastaan ottakaa!
Tulkaa, tulkaa, ihmislapset, huolimielet, harmaahapset, Herran eteen vaipukaa!
Ylentäkää sydämenne, tuokaa kaikki tuskienne
lahjat esiin, nöyrtykää!
Huolet kaikki heittäkää!
Sekä eloon saattavalle, kolmiyhteis-jumalalle
riemuvirttä veisatkaa!”
– Iivo Härkönen, Keruubivirsi
Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma
Ortodoksisen virsilauluhankeen käynnistymisestä ei ole tarkkaa tietoa. Ajatus sai mahdollisesti alkunsa Suistamolla vuonna 1921 pidetyistä ortodoksisesta sisälähetysjuhlasta, jossa Sergei Okulov esitti puheessaan toiveen, että seurakuntalaisten käyttöön otettaisiin yhteinen kirkkolaulu. Puhetta oli kuuntelemassa myös Iivo Härkönen.
Härkönen oli myös itse esittänyt ajatuksia suomenkielisen seurakunnallisen laulun tarpeellisuudesta opettajavuosinaan Raja-Karjalassa, joten mahdollisesti Okulovin puheesta lopullisen kipinän saaneena hän päätti tarttua toimeen. Härkösen tavoitteena oli muodostaa uudistetuista kirkkolauluista virsikirjamainen kokoelma seurakuntalaisten käyttöön.
Uudistustyö alkoi liturgiapalvelukseen kuuluvien veisujen muokkaamisella, ja Härkönen sopi niiden julkaisemisesta kirkkokunnan omassa Aamun Koitto -lehdessä. Lehden päätoimittajana toiminut Sergei Okulov suhtautui Härkösen innostukseen jarrutellen. Härköselle lähettämässään kirjeessä Okulov ehdotti, että ajatusta virsilauluajatusta ei kannattaisi suin päin esitellä kirkolliskokoukselle, vaan se “olisi syytä pitää toistaiseksi yksityisenä ja tehdä työn tarkoitus ensin tutummaksi kirkollisille piireille”.
Luterilaisen kirkon kaltaista maallikoille suunnattua laulukirjaa ei ortodoksisessa kirkossa ollut käytössä, joten Härkönen haki vaikutteita esimerkiksi virolaisesta riimilaud-perinteestä. Riimilaulut olivat kansan laulamia loppusoinnullisia hengellisiä lauluja, jotka pohjautuivat ortodoksisiin liturgisiin teksteihin. Härkönen teki suurimman osan Jumalanpalveluslaulujen sisällöistä talven 1921–1922 aikana. Käännöksiä esiteltiin Aamun Koitossa "karjalaisten etevän runoniekan" aikaansaannoksina.
Perinteinen ortodoksinen liturginen tekstiperinne ei tunne loppusointuja, mutta uudistetuissa teksteissä Härkönen hyödynsi laskevaa runomittaa kuten trokeemittaa ja suosi luterilaiselle virsilaululle tyypillisiä 7- tai 8-tavuisia säkeitä. Sinulle, oi Synnyttäjä -runossa on nähtävissä jopa kalevalaiselle runolaululle tyypillisen alkusoinnun piirteitä:
"Sinulle oi Synnyttäjä
Sydäntemme sytyttäjä
Voittovirsi hartahin
Vaaroista pois päästyämme
Suojaas taasen jäätyämme
Alle esirukoustes
Pyydä taasen puolestamme
Vielä vasta-aikoinamme
Säästymistä kansojes"
Alkuperäiset ortodoksiset tekstit noudattivat jo 1000-luvulla vakiintuneita bysanttilaisia alkutekstejä, joten veisujen sisältöjen muuttuminen tarkoitti myös irtautumista bysanttilaisortodoksisesta perinteestä. Muokkaustyön jälkeen tekstien merkitykset pysyivät suurimmilta osin samankaltaisina, mutta Härkönen käytti laajaa taiteellista vapautta ja paikoin myös lisäili ja karsi tekstien sisältöjä, jos runon esteettinen rakenne sitä vaati. Tekstien sisältö ei tämän takia pysynyt aina opillisesti samana.
Pyhän Sergein ja Hermanin Veljeskunta julkaisi kokoelman kirjasena vuoden 1922 lopulla. Jumalanpalveluslauluja oli 28-sivuinen teos, jossa oli mukana ortodoksisen jumalanpalvelusperinteen keskeisimmät kokonaisuudet ja liturgiset juhlakaudet.
Uudet laulut tarvitsivat myös uusia sävelmiä, joten Härkönen kääntyi luterilaisten virsiasiantuntijoiden puoleen. Runoihin sävelsivät uusia sävelmiä sortavalalainen lehtori Mikael Nyberg ja luterilaisen jumalanpalvelusmusiikin keskeinen vaikuttaja, professori Ilmari Krohn. Sävelmät perustuivat olemassa oleviin ortodoksisiin veisusävelmiin. Osa runoista sovitettiin myös jo olemassa oleviin luterilaisiin virsiin, esimerkiksi Ehtooveisua sommiteltiin Siionin virsistä tutun Nyt ylös sieluni -virren sävelmään ja vigilian veisuun Nousuasi haudasta lainattiin sävel Herraa hyvää kiittäkää -virreltä.
Tekijänsä pettymykseksi virsilaulut eivät saaneet hurmioitunutta vastaanottoa seurakunnissa. Ortodoksiyhteisö suhtautui nuivasti laulujen luterilaiseen henkeen ja runomitallisuuteen, ja parhaimman vastaanoton kokoelma saikin luterilaisen kirkon virsiasiantuntijoiden piirissä.
Tietoa uusien laulujen käytöstä ei ole muiden kuin Keruubivirren osalta, joka sai ensi-iltansa Kitelässä järjestetyssä sisälähetysjuhlassa. Kirjeessään veljelleen Jaakko Härköselle Iivo Härkönen toteaa veisujen vastaanotosta itseironiseen tyyliinsä seuraavaa:
"Eräiltä tahoilta saimme osaksemme nokan nostelua. Esimerkiksi kirkkoherra Mihailovin rouva olisi sormillaan sulkenut korvansa ja sanonut, että jos kuoro vielä laulaa, niin hänen täytyy poistua. Olimme pahoillamme moisesta käytöksestä. Emme tienneet oliko kyseessä kuoron huonous vai luterilaishenkiset laulut. Kenties molemmat."
Nihkeästä vastaanotosta huolimatta Härkönen jatkoi veisujen ja psalmien kääntämistä runomuotoon, ja niistä muutamia julkaistiin Aamun Koitossa. Suurta suosiota ortodoksinen virsilaulu ei kuitenkaan koskaan saanut, ja mittavan käännöstyön kohtalo oli jäädä anekdootiksi ortodoksisen kirkon kansallistamisajalta.
Jutun lähteenä on käytetty Maria Roszczenko-Takalan artikkelia Unelma ortodoksisesta virsilaulusta. Lue artikkeli täältä.
Videolla Vaasan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastori Oula Vornanen esittää virsitetyn version Noustuasi haudasta -veisusta. Joensuussa syntyneen ja rajakarjalaisjuurisen Oulan haastattelu julkaistaan viikolla 11. 😁