Maria Takala-Roszczenko: "Vuorovaikutus ja muutos ovat tärkeä osa rajaseutujen kulttuuriperintöä"
Ortodoksisen kirkkomusiikin tutkija ja apulaisprofessori Maria Takala-Roszczenko on käsitellyt tutkimustyössään erityisesti Suomen ortodoksisen kirkon alkuvaiheita eli niin kutsuttua kansallistamisaikaa. Mariaa kiehtoo rajaseutujen uskonnollisten vähemmistöjen elämään olennaisesti kuuluva kulttuurienvälinen vuorovaikutus ja muutos.
Itä-Suomen yliopiston teologian osaston käytävillä on rauhallista. Alakerran harjoitusluokista kantautuu vaimeaa laulua ja pianonsoittoa. Ortodoksisen teologian koulutusohjelman johtaja, kirkkomusiikin tutkija ja apulaisprofessori Maria Takala-Roszczenko kaataa kuppeihin kahvia ja vastailee samalla ohikulkevien opiskelijoiden kysymyksiin.
Marian nimi on tuttu varmasti monelle ortodoksiyhteisön jäsenelle. Tutkimustyönsä lisäksi hän on kääntänyt ja sovittanut suomeksi myös ortodoksisen Itä-Euroopan kansanperinteistä ammentavaa rikasta hengellistä lauluperinnettä.
Maria on syntynyt Kuopiossa ja kasvanut Ilomantsin Hattuvaarassa ja pogostalla, sittemmin Tuupovaarassa ja Koveron kylässä. Marian äiti, Tuula Takala (os. Turunen) on kotoisin Polvijärven seudulta ja isän, eläkkeellä oleva rovasti Vesa Takalan, juuret ovat Kiteellä ja Ilomantsissa.
– Isoukkini Esa Eetu Takala tuli 1900-luvun alussa Pohjanmaalta Kiteelle perustamaan kansanopistoa ja jäi sille tielleen. Luterilaistaustainen isäni kiinnostui aikanaan ikoneiden valokuvaamisesta, liittyi sen myötä ortodoksiseen kirkkoon ja kävi lopulta ortodoksisen pappisseminaarin Kuopiossa, jossa myös itse olen syntynyt, Maria kertoo.
Perhe siirtyi takaisin Pohjois-Karjalaan isä Vesan aloittaessa työt uskonnonopettajana ja matkapappina Ilomantsin, Tuupovaaran, Lieksan ja Nurmeksen alueella. Maria vietti lapsuutensa isänsä ja matkakanttorina toimineen äitinsä mukana itärajan pikkutsasounia kierrellen.
– Vietin lapsuuteni ortodoksisen kirkkomusiikin ympäröimänä. Noina vuosina opin myös tuntemaan jokaisen rajaseudun tsasounan nurkat ja mattojen kuvioinnit. Tuupovaaran alue on itselleni yhä se kaikkein rakkain kotiseutu, Maria kertoo.
Lukion jälkeen Maria haki Joensuun yliopistoon opiskelemaan englantia ja venäjää.
– Lähdin opintojen aikana opiskelijavaihtoon Puolaan. Hieman ennen lähtöäni olin tutustunut Ilomantsissa kirkkomusiikkifestivaalilla puolalaissyntyiseen mieheeni Aleksander Roszczenkoon, ja päädyin sattumalta juuri hänen kotikaupunkiinsa vaihtoon. Palattuani takaisin Suomeen hain saman tien opiskelemaan kirkkomusiikkia ja sillä tiellä olen vieläkin, Maria kertoo hymyillen.
Pariskunta avioitui ja perusti perheen, ja vuonna 2023 isä Aleksander nimitettiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi.
Kiehtova rajaseutu
Marian vuonna 2013 valmistunut väitöskirja käsittelee Puolan ja Liettuan uniaattien eli roomalaiskatolisen kirkon yhteydessä toimivien, mutta ortodoksista liturgista perinnettä noudattavien kreikkalaislaiskatolisten paikalliskirkkojen perinteiden latinalaistumista. Maria myöntää, että viehtymys rajaseutuihin näkyy myös väitöskirjassa.
– Minua kiehtoo erityisen paljon kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen luonteva ja luonnollinen kehitys, joka liittyy olennaisesti rajaseutujen uskonnollisten vähemmistöjen elämään. Pyrin tutkimustyössäni huomioimaan elinympäristön ja ihmisten kanssakäymisen vaikutukset kulttuuriin ja sitä kautta liturgisiin kehityskulkuihin, Maria kertoo.
Samaa vuorovaikutuksen ja yhteisöjen sisältä lähtevän muutoksen teemaa Maria on tutkinut myös Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamisen näkökulmasta.
Maria harmittelee, että rajaseutujen kulttuuriin olennaisesti kuuluva muutos ja kulttuuristen piirteiden siirtyminen tulkitaan herkästi kolonialismina tai kulttuurisena omimisena, vaikka ilmiö on paljon monisyisempi.
– Kulttuurin muuttumisessa ei ole aina kyse ulkopuolelta tulevasta pakosta. Esimerkiksi Suomen ortodoksiyhteisön kansallistamisen takana ei ollut valtiovalta, joka olisi pakottanut ortodoksivähemmistön suomalaistumaan. Kyseessä on yhteisön sisältä lähtenyt orgaaninen prosessi, jossa vähemmistö eräällä tavalla tunnustelee ympäristöään ja pyrkii löytämään järkevimmän tavan sopeutua rakentuvaan kansallisvaltioon ja selvitä hengissä.
“Idän ja lännen välissä tasapainottelu on osa myös Suomen ortodoksisen kirkon historiaa. “
– Maria Takala-Roszczenko
Suomenkielinen ortodoksisuus lähti Venäjältä
Maria toteaa, että Suomen ortodoksisen kirkon suomenkielistä identiteettiä ei olisi olemassa ilman Venäjää. Venäjän ortodoksisen kirkon hallintoelin, pyhä synodi, aloitti suomenkielisen kirkollisen kirjallisuuden kustantamisen jo 1700-luvun lopulla. Raamatun tekstien ja liturgisten tekstien käännättäminen syrjäseutujen paikallisille kielille nähtiin vuosisadan varrella keinona valistaa ja sen kautta kiinnittää raja-alueiden ortodoksiväestöä vahvemmin keisarikuntaan.
Suomenkielinen ortodoksisuus vahvistui, kun Pietarin hengelliseen pappisseminaariin perustettiin suomen kielen opettajan virka 1820-luvulla. Viran tarkoitus oli kouluttaa papistoa Suomen suurruhtinaskunnan tarpeisiin. Jaakkimasta kotoisin ollut Tuomas Friman oli Pietarissa asuva opettaja ja luterilainen pappi, joka rupesi kääntämään liturgisia tekstejä kirkkoslaavista suomeksi ja loi perustan monelle nykyisinkin käytössä olevalle liturgiselle termille. Ortodoksisen papin käsikirja, "Palvelu-kirja Jalo-uskoisessa kirkossa" ilmestyi vuonna 1862.
– Osaa käännöksistä ei kuitenkaan pidetty käyttökelpoisina, joten 1880-luvulla suomennostyötä jatkoi joukko Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan perustajajäseniä, pappismiehet Sergei Okulov, Mihail Kasanski,Sergei Solntsev ja Aleksander Jakubov. Samat tekijät toimivat myös pyhän synodin vuonna 1891 perustamassa jumalanpalvelus- ja oppikirjojen suomennoskomiteassa, Maria kertoo.
– Suomennoskomitean kirjeenvaihdosta käy ilmi, että he tekivät todella huolellista ja lähdekriittistä käännöstyötä. Se mitä Suomen ortodoksisissa kirkoissa lauletaan vielä tänäkin päivänä, perustuu pitkälti heidän tekemiinsä käännöksiin, Maria toteaa.
Palvelu-kirja Jalo-uskoisessa kirkossa -teoksen suomen kieli on viihdyttävää luettavaa.
Kieliasia kärjistyi 1900-luvun alussa alkaneen toisen venäläistämiskauden myötä, jolloin Karjalaan perustettiin venäläistämiskouluja ja lapsille pyrittiin opettamaan venäjää. Arjessa kansan kieli vaihtui tilanteen mukaan, mutta kirkkokielenä seurakuntalaiset olivat tottuneet kuulemaan kirkkoslaavia.
– Liturgisen kielen valinta jakoi rajakarjalaisia, jotka olivat usein konservatiivisempia kuin suomalaiskansallista ajatusmaailmaa edustava edistysmielinen ortodoksikarjalainen papisto. Vaikka suomen kieltä otettiin luontevasti liturgiseen käyttöön viimeistään 1880-luvulla Taipaleella ja Ilomantsissa, sitä myös vastustettiin verisesti esimerkiksi Salmissa.
Suomen kieli tuli virallisesti ortodoksisen kirkon käyttöön Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918.Kreikkalaiskatolista (nyk. ortodoksista) kirkkokuntaa määrittävä asetus määräsi, että julkiset jumalanpalvelukset oli toimitettava kansankielellä. Tämän seurauksena 1920-luvulla vakiintui käytäntö toimittaa jumalanpalvelukset Karjalan hiippakunnassa suomeksi ja Viipurin hiippakunnassa pääasiassa kirkkoslaavin kielellä.
Paraliturginen lauluperinne
Kansallistamiskauden lisäksi Mariaa kiinnostaa myös paraliturginen eli jumalanpalvelusten ulkopuolella tapahtuva ortodoksinen musiikkiperinne. Tähän musiikkikategoriaan kuuluvat esimerkiksi itäslaavilaiset pakanallisesta ja kristillisten ainesten sulautumisesta syntyneet Koljada-laulut sekä ortodoksikarjalaisille tärkeä Vaeltajan lauluja -laulukokoelma.
– Paraliturgisia lauluja on kehittynyt monissa ortodoksisissa kansanperinteissä eri puolilla maailmaa. Meillä tunnetuin lienee säkeistömallinen, tyypillisesti riimitetty laulutyyppi, joka on muovautunut yhteydessä roomalaiskatoliseen ja protestanttiseen perinteeseen. Se juontaa historialliset juurensa Puola-Liettuaan, jossa näitä lauluja julkaistiin jo 1600-luvulla, Maria kertoo.
Paraliturgisilla lauluilla on ollut tärkeä rooli erityisesti niissä yhteisöissä, joissa liturginen kieli ei ole seurakuntalaisten äidinkieli, sillä kansankielellä laulettu musiikki on konkretisoinut ja selittänyt kirkollista sisältöä.
– Vaeltajan laulut ovat äärimmäisen kiinnostava esimerkki siitä, miten venäläistä ja virolaista lauluperinnettä sopeutettiin palvelemaan suomalaiskansallista ortodoksisuutta. Kiinnostavaa on myös, miten Vaeltajan lauluista muodostui sotien jälkeen korostetusti juuri ortodoksikarjalaiseen identiteettiin liittyvä perinne, Maria pohtii.
Rakkaus kirkkomusiikkiin syntyi muoviliturgiasta
Marian omien kirkkomusiikillisten ja liturgisten näkemysten perusta on lapsuuden jumalanpalveluksissa käytetty, arkkipiispa Paavalin julkaisema liturgiasävelmistö eli niin kutsuttu muoviliturgia.
– Sana muoviliturgia on rakkauden ilmaisu meille muoviliturgian kasvateille. Muille sanassa on vähän toisenlainen merkitys, Maria nauraa.
– Muoviliturgia on minulle symboliarvoltaan suurempi kuin pelkkä sävelmistö. Se on istuttanut minuun ihanteen kirkkomusiikin juurevuudesta eli että käytetyt melodiat ovat peräisin tai edes jäljittelevät vanhoja ortodoksisia lauluperinteitä. Se on myös esimerkki musiikista, joka on luotu ennen kaikkea palvelemaan liturgista toimintaa. Lapsuuden tottumuksesta seuraa, että liturgian rukous virtaa edelleen minulle luontevimmin juuri muoviliturgiaa laulettaessa, Maria kertoo.
Muoviliturgia liittyy arkkipiispa Paavalin pyrkimyksiin uudistaa ortodoksista jumalanpalveluselämää ohjaamalla sitä kohti ehtoollisen merkitystä painottavaa teologista ajattelua ja käytäntöä. Uudistus nähtiin paluuna varhaiskristillisille juurille, ja se yhdisti liturgisena liikehdintänä koko kristikuntaa.
Uudistuksessa arkkipiispa Paavali muovasi ehtoollisjumalanpalvelusta avoimemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi. Ehtoolliseen sai osallistua ilman synnintunnustusta, aikaisemmin salaisesti lausutut rukoukset luettiin kirkkokansalle ääneen ja seurakuntalaisten osallistumista palvelukseen lisättiin.
Vuonna 1964 liturginen uudistus sai tuekseen valkoisena muovikantisena vihkona julkaistun uuden liturgisen sävelmistön, josta se myös sai lempinimensä. Sävelmistön lisäksi tehtiin myös lauluvihkonen, josta kirkkokansa saattoi laulaa mukana. Sävelmistön luomisessa hyödynnettiin esimerkiksi professori Heikki Kirkisen Konstantinopolin patriarkaatista ja Athosvuorelta keräämiä ja tallentamia melodiafragmentteja.
– Fragmentit sovitettiin neliääniseen harmoniaan ja näin luotiin yhtenäinen sävelmistö, joka kuulostaa hyvin erilaiselta kuin meillä yleisesti käytössä oleva pietarilainen sävelmistö. Muoviliturgia juurtui Karjalan hiippakuntaan, erityisesti Ilomantsin seurakuntaan ja myös Pohjois-Savoon erityisesti kanttori Viktor Jetsun ansiosta, Maria kertoo.
Maria kertoo, että vaikka yhteinen jumalanpalvelusjärjestys yhdistää maailman ortodoksisia kirkkoja, käytännön tasolla variaatiot ovat aina kuuluneet asiaan, mikä näkyy myös kirkkomusiikissa.
– Suomen kieleen on sävelletty useita erilaisia liturgioita, joista osa jää käyttöön ja osa ei. Muoviliturgiaa kuulee nykyään harvoin kokonaan laulettuna, eikä sen yksinkertaisuus välttämättä vetoa kaikkiin kuoroihin. Sen taustalla olevaan ajatteluun olisi kuitenkin hyödyllistä perehtyä erityisesti nyt, kun jumalanpalveluksiin osallistuu ihmisiä monenlaisista taustoista. Ymmärrys kirkkomusiikista erottamattomana osana jumalanpalveluksen toimittamista voi parhaimmillaan vahvistaa yhteenkuulumisen ja osallisuuden kokemusta.
Suomen ortodoksiyhteisön kulttuuriperintö, historia ja nykypäivä on jatkuvaa aaltoliikettä ja tasapainottelua idän ja lännen välillä. Oman kansallisen identiteetin rakentuminen on vaatinut ortodokseilta kykyä joustaa oikealla hetkellä ja toisaalta taas rohkeutta palata takaisin perinteeseen, kun ajat sen taas sallivat.
– Vaihtoehtoja oli myös muita kuin kansallistuminen: olisimme voineet vetäytyä kuoreen, lahkoutua ja vähitellen kuihtua. Kaikista puutteistaankin huolimatta Suomen ortodoksinen kirkko on aikamoinen selviytymistarina ja omalla tavallaan myös uskonnonvapauden ja demokratian riemuvoitto, Maria toteaa.