Kirkkohistorian tutkija Teuvo Laitila: “Olisiko Sergei Okulovin sallivassa ja dialogisessa ajatusmaailmassa jotakin käyttökelpoista nykyisinkin?”

Suomen ortodoksisen kirkon isä, ortodoksisen sisälähetystyön aloittaja, Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunnan perustajajäsen, Aamun Koiton päätoimittaja ja Sortavalan pappisseminaarin lehtori. Sergei Okulovin (1853–1940) ansiot Suomen ortodoksisen kirkon ja suomenkielisen ortodoksisuuden rakentajana ovat kiistattomia.

Miten Sergei Okulovin tekemä työ näkyy yhä nykykarjalaisten elämässä, ja mitä me voisimme oppia hänen ajatusmaailmastaan? Pyysin Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian tutkijaa, dosentti Teuvo Laitilaa pohtimaan Okulovin elämäntyön merkitystä.

Hiljattain eläköitynyt Laitila on perehtynyt uransa aikana erityisesti vallan, vähemmistöjen ja konfliktien keskinäisiin suhteisiin. Mittavan tutkimus- ja opetustyön lisäksi hän on toiminut kääntäjänä, kirjailijana ja Aamun Koiton päätoimittajana. Sergei Okulovin elämänkertaa Uskon Luotsi - Sergei Okulov Suomen ortodoksisen kirkon vaiheissa Laitila ryhtyi työstämään Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunnan aloitteesta. Teoksen tarkoitus oli täydentää vuonna 1940 ilmestynyttä aikaisempaa elämänkertaa ja tuoda uudenlaisia näkökulmia Okulovin elämäntyöhön.

Sergei Okulov. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa.

Suomen ortodoksisen kirkon isän tarina sai alkunsa Suistamolla vuonna 1853, kun ponomari Nikolai Okulovin ja Kitelän lukkarin tyttären Maria Markovan perheeseen syntyi esikoispoika, joka sai kasteessa nimekseen Sergei.

Okulovien koti sijaitsi keskellä Suistamon kylää Pyhän Nikolaoksen kirkon lähellä. Sergei oli vakava ja uskonnollinen lapsi, jolle pappisura oli luonteva valinta. Sortavalan pappisseminaarin hän aloitti vuonna 1869. Vuonna 1875 Okulov nimitettiin Sortavalan kirkkoherran virkaan, kun seurakuntalaiset penäsivät Viipurin hengelliseltä hallitukselta suomen kieltä osaavaa pappia. Seuraavan vuoden tammikuussa Sergei vihittiin avioliittoon Maria Romanovin kanssa, ja kuun lopulla hänet vihittiin myös papiksi.

Okulov koki, että karjalaisten ymmärrys ortodoksisen uskon sisällöstä oli vajavaista, koska omankielinen jumalanpalveluselämä puuttui. Hän pelkäsi, että kansan tietämättömyys johtaisi omasta uskosta luopumiseen ja luterilaistumiseen. Suomenkieliset jumalanpalvelukset olivat Okulovin mielestä tehokkain keino vahvistaa karjalaisten ortodoksista identiteettiä. Okulovin ajatus suomenkielisestä ortodoksisesta identiteetistä löysi tukea ajan nationalistisesta hengestä. Suomenkielisen ortodoksisen käännöstyön ja julkaisutoiminnan ympärille syntyi yhdistys, Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunta.

1800-luvun lopulta saakka karjalaisväestön elämää määrittivät Venäjän pyrkimykset yhtenäistää valtakuntaa ja rajoittaa autonomisten alueiden erillisoikeuksia. Venäläistämiskauden toimenpiteet pyrkivät heikentämään suomen kielen asemaa Karjalassa ja vahvistamaan karjalaisortodoksien venäläistä identiteettiä. Ortodoksiväestöä uhkasi myös lännestä tuleva aktiivinen luterilainen käännytystyö, jonka menestystä edesauttoi se, että luterilaiset jumalanpalvelukset pidettiin suomeksi, jota karjalaisten oli helppo ymmärtää.

Ilmakuva Suistamon kirkonkylältä. Pyhän Nikolaoksen kirkko kuvassa keskellä. Kuva: Suistamon Perinneseura.

Venäjän vallankumouksen aikoihin Raja-Karjalan ortodoksinen väestö oli ristiriitojen repimä hajanainen yhteisö kahden kansallisaatteen välissä. Suomen itsenäistymisen alla Moskovassa kokoontunut kirkolliskokous halusi liittää Suomen ortodoksisen hiippakunnan tiiviimmin Moskovaan, mikä olisi merkinnyt kuoliniskua Suomen ortodoksivähemmistölle. Säilyäkseen hengissä ortodoksien piti löytää oma paikkansa vastasyntyneessä Suomessa.

– Okulovin ja muiden ortodoksivaikuttajien tavoite oli saada ortodokseille yhtä vahva asema suomalaisessa yhteiskunnassa kuin luterilaisilla. Suomalaiskarjalainen ortodoksi oli outo yhtälö, jonka rakentamiseen jouduttiin uudessa kansakunnassa tekemään valtavasti töitä, Laitila kertoo.

Marraskuussa 1918 Suomen senaatti antoi asetuksen, jonka tavoitteena oli muodostaa Suomeen yksi kreikkalaiskatolinen eli ortodoksinen kirkko. Suomen valtio edellytti, että ortodoksit muodostaisivat selkeän pesäeron Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Eropäätöstä helpotti osaltaan Neuvostoliiton uskonnonvastainen bolsevikkihallinto. Ensimmäinen askel kohti itsenäisyyttä oli erota Moskovan patriarkaatista ja hakea uusi asema autonomisena kirkkona osana Konstantinopolin ekumeenista patriarkaattia. Neuvottelujen jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen peruskirja eli autonomia-tomos allekirjoitettiin 6. heinäkuuta vuonna 1923, ja ero Moskovan patriarkaatista vahvistui.

Patriarkka Bartolomeos vieraili Suomessa kesällä 2023 Suomen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlissa.

Okulovin ja muiden ortodoksivaikuttajien ajatus oli sitoa suomen kielen avulla ortodoksivähemmistö tiiviisti osaksi Suomea. Suomen kielestä oli selkeästi hyötyä suhteessa muuhun Suomeen, ja se oli myös ainoa realistinen vaihtoehto Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen aikoihin. Suomen kielellä oli myös pitkät perinteet Karjalassa. Suomen kielen aseman vahvistaminen Karjalassa oli alkanut Pietarin hiippakunnan ja pyhän synodin toimesta jo 1800-luvun alkupuolella, kun jumalanpalvelustekstien kääntäminen suomeksi alkoi.

 Luterilainen kirkolliskokous linjasi vuonna 1918, että ortodoksisella kirkolla oli ”historiallisista syistä samanlainen kansanvalistajan tehtävä” kuin luterilaisella kirkolla. Linjauksella oli kauaskantoiset vaikutukset myös kulttuuriperinnön elinvoimaisuuden kannalta, sillä ilman vahvaa kansankirkon asemaa ja siihen liittyvää verotusoikeutta ortodoksinen kirkko olisi jäänyt yhdeksi epävirallisista kristillisistä yhteisöistä. Erityisasemasta huolimatta kirkon alkuvuodet osana Suomea eivät olleet helppoja.

– Venäjällä vuoden 1917 vallankumous ajoi ortodoksit ahtaalle, ja Suomessa karjalaisväestö joutui jatkuvasti todistamaan olevansa suomalaisia. Vaikka Suomen ortodoksisuuden painopiste ja valtava enemmistö oli Karjalassa, edusti ortodoksisuus valtaosalle suomalaisista venäläisyyttä, Laitila kertoo.

Suomen ortodoksisen kirkon identiteetin vahvistamiseksi perustettiin Ulkoisten muotojen kansallistuttamiskomitea, joka pyrki vahvistamaan ortodoksien suomalaisuutta myös ulkoisten seikkojen kautta. Jumalanpalvelusasujen väreihin tuotiin sinistä ja valkoista, kirkkojen ulkoasua muutettiin pelkistetympään suuntaan ja ikoneiden kyrilliset tekstit korvattiin suomenkielisillä. Muutoksen tarkoituksena oli sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja rakentaa venäläisyydestä irrallaan oleva identiteetti.

Vuosina 1959 ja 1960 rakennetut Nurmeksen (vas.) ja Valtimon ortodoksiset kirkot edustavat jälleenrakennusajan pelkistettyä kirkkoarkkitehtuuria. Kuva: Museovirasto, Nurmeksen museo / Nurmeksen kaupunginmuseo. Kuvaaja Topi Toivanen.

Laitila kertoo, että halusi kirjassa tuoda esiin valistustyön lisäksi myös Okulovin arvomaailmaa, jossa vahvoja teemoja ovat tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja tiedon lisääminen. Tasa-arvo näkyy erityisesti Okulovin suhtautumisessa seurakuntalaisiin. Vaikka Okulov oli itse pappi, piti hän maallikkoja ja kokonaisvaltaista seurakuntatyötä erityisen tärkeänä osana ortodoksisuuden elinvoimaisuuden kannalta.

– Okulov ymmärsi vahvasti, että ilman maallikkoja ei ole seurakuntaa, ja ilman seurakuntaa ei ole kirkkoa. Maallikkojen arvostus tulee esiin erityisen hyvin esimerkiksi Okulovien perustamassa kirkkokuoro- ja tiistaiseuratoiminnassa, Laitila kertoo.

Maallikkotoiminnan lisäksi myös ortodoksisuuden kokemuksellisuus oli Okulovin sydäntä lähellä. Vaikka Okulovin virallinen tavoite oli valistaa kansaa ortodoksisen uskon sisällöstä ja häivyttää taikauskoa, välittyy kirjasta myös kuva miehestä, jolle karjalaisortodoksisuuden kansanuskon piirteet eivät olleet vieraita.

– Tätä ristiriitaa pohdin paljon kirjaa työstäessäni. Mitä enemmän olen Sergei Okuloviin tutustunut, sitä enemmän minusta tuntuu, että kansan sivistäminen oli osittain kirkon johtajistolle suunnattu virallinen selitys, jossa taka-ajatuksena oli varmistaa suomalaiskarjalaisen ortodoksisuuden olemassaolo. Okulov ymmärsi henkisen elämän moninaisuutta, ja hän osasi arvostaa myös niitä kansanuskon piirteitä, jotka eivät menneet täysin kirkon virallisten dogmien mukaan.

Sergei Okulovin elämänkerta kertoo myös siitä, miten karjalaisuutta ja Karjalaa on kautta aikojen käytetty erilaisten poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällä hetkellä karjalaisuus ja karjalan kieli ovat pinnalla erityisesti kieli- ja identiteettipolitiikasta puhuttaessa.

– Näkemykseni mukaan kielivalinta ei missään vaiheessa noussut esiin, koska karjalan kieli ajan ymmärryksen mukaan oli suomen kielen murre. Suomen ortodoksinen hiippakunta oli myös maantieteellisesti ja kielellisesti laaja. Suuri osa karjalankielisistä karjalaisista myös ymmärsi suomea.

– Kieltä ja sen valintaa voi ajatella myös siltä kantilta, että valinnalla ei vastusteta toista kieltä. Karjalaiset saattoivat vaihtaa kieltä karjalasta suomeksi tai venäjäksi tarpeen mukaan. Raja-Karjalassa venäjän kielen taidosta oli usein suomea enemmän hyötyä esimerkiksi kaupankäynnissä. Kieli ei ollut niihin aikoihin puhtaasti identiteettikysymys, vaan enemmän käytännön sanelema valinta, Laitila lisää.

 Laitila myöntää, että tiedon ja erilaisten näkökulmien esiin tuominen on tärkeää erityisesti nyt, kun karjalaisortodoksisuutta ja sen historiaa pyritään tulkitsemaan erilaisten ideologioiden läpi.

– Olen sitä mieltä, että jos me emme ota selvää faktoista, on lopputulos loputonta somehuutelua, jonka perusteet ovat ihan missä sattuu. Tätä voi verrata rikkinäinen puhelin -ilmiöön, jossa oma mielipide perustuu toisen käden tietona saatuun vääristyneeseen tietoon.

– Toisaalta täytyy ymmärtää, että kaikki tieto on jollakin tavalla aikaan ja poliittiseen kontekstiin sidoksissa. Raja pitää vetää sinne, missä vaiheessa liian yksipuolisesti tulkitusta tiedosta tulee disinformaatiota, Laitila tiivistää.

Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian tutkija, dosentti Teuvo Laitila on perehtynyt uransa aikana erityisesti vallan, vähemmistöjen ja konfliktien keskinäisiin suhteisiin. Mittavan tutkimus- ja opetustyön lisäksi hän on toiminut kääntäjänä, kirjailijana ja Aamun Koiton päätoimittajana.

Laitila korostaa, että Suomen vähemmistöjen historia ei ole koskaan irrallaan suomalaisuuden historiasta.

– Suomalaista identiteettiä on rakennettu etnisen suomalaisuuden ja luterilaisen kirkon varaan hyvin vahvasti. Kenties tästä syystä emme aina ymmärrä karjalaisortodoksien historian monipaikkaisuutta ja ylirajaisuutta. Suomen historia ei ole yhden kansan historia, vaan se syntyy vähemmistöjen ja suomalaisluterilaisen enemmistön vuorovaikutuksesta.

Kirjan loppupohdinnoissa Laitila toivoo, että teos herättää lukijan miettimään Suomen ortodoksien identiteettiä. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

 - Erityisesti toivon, että identiteettiä mietittäisiin omien asenteidemme ja oman toimintamme kautta. Sergei Okulov on yksi esimerkki siitä, miten karjalaisuus ja ortodoksisuus elää yhteiskunnassa yhtenä aikana. Nyt voisimme pohtia olisiko Okulovin sallivassa ja dialogisessa ajatusmaailmassa jotakin käyttökelpoista nykyisinkin.

Karjalaisten keskuudessa tietyt identiteettiin sidoksissa olevat tarinat elävät vahvemmin kuin toiset. Karjalaisuuden yksi vahvimmista tarinoista on uhrin tarina, joka löytää voimaa sekä historiallisista tosiasioista että tiedostavasta nykyajasta. Olisiko karjalaisten aika luoda uudenlaisia yhteisöä ja identiteettiä rakentavia tarinoita vanhojen tilalle?

– Mielestäni tämä ilmiö liittyy erityisesti karjalaisten toisen maailmansodan jälkeiseen traumaan, joka syntyi syrjimisestä ja ryssittelystä. Karjalaisuus ikään kuin tehdään hyväksyttäväksi uhrikertomukseksella, joka toistuu vuosisadasta toiseen. Uhriutuminen eräällä tavalla myötäilee kolonialistista historiankirjoitusta, jossa karjalaisten oma toimijuus häivytetään, Laitila toteaa.

– Jokainen voi miettiä miten identiteetin rakentumista voi tukea omalla toiminnallaan. Minuus rakentuu paljon sosiaalisissa suhteissa ja identiteetti samoin. Se, miten suhtaudumme muihin, ja miten reagoimme toiseuteen määrittää myös identiteettiämme. Mielestäni karjalais-ortodoksisuuden ei pitäisi olla väärällä tavalla eksklusiivista.

Laitilan omat juuret ovat Satakunnassa ja Hämeessä, jossa karjalaisuus tuli tutuksi siirtoväen lapsien mukana. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut historiasta, ja ortodoksiseen kirkkoon hän on kuulunut jo parikymppisestä saakka.

– Tähän liittyen mieleeni tulee anekdootti, jonka mukaan arkkipiispa Paavali oli kerran todennut, että "Kaikki me olemme ortodokseja, jotkut jopa syntymästä saakka", Laitila naurahtaa.