Runolaulaja ja diakonissa Aira Rissanen: “Jäljellä on suuri kiitollisuus kaikesta”

“Synnyin Äimäjärvellä Suistamolla joulukuun viimeinen päivä vuonna 1939. Laskettu aikani oli vasta seuraavan vuoden helmikuussa, mutta synnyin keskosena keskelle sotaa. Isäni Vilho Mäkiselkä oli kuollut rintamalla joulukuussa, ja 19-vuotias äitini Agnes jäi yksin. Isäni ei ehtinyt koskaan nähdä minua.

Äidin suku oli evakossa Rautalammilla, joten myös me päädyimme sinne. Toinen evakkomatka vei meidät ensin Lapualle ja lopulta Kontiolahdelle. Olin 5-vuotias, kun Kontiolahdella minulle syntyi pikkuveli, ja pian sen jälkeen muutimme Törisevään Outokumpuun. Pian sen jälkeen äitini avioitui uudestaan. Isäpuoleni oli ilkeä ja vihainen mies, joka ei tullut kenenkään kanssa toimeen. Muutimme aina siinä vaiheessa, kun hän oli riitautunut edellisen paikkakunnan väen kanssa. Törisevästä menimme Kytäjään, Hattulaan, Hämeenlinnaan, Hausjärvelle, Pusulaan ja lopulta Nurmijärvelle.

Aira Rissanen kotonaan Vaasassa.

Lapsia syntyi joka toinen vuosi, ja me veljeni kanssa saimme usein selkäämme. Me kaikki, äiti ja lapset, jouduimme usein öisin lähtemään naapuriin pakoon juovuksissa kotiutunutta isää. Yksi yö hän raivostui humalapäissään, ja uhkasi iskeä pikkusiskoani kirveellä. Äiti onneksi pääsi siihen väliin, ja kirves osui tuvan lattiaan ja jäi siihen kiinni.

Elämä kotona asuessa oli kauheaa painajaista, mutta päästessäni opiskelemaan kaikki muuttui. Kävin kansanopiston Tuusulassa ja hain töihin Ulvilaan hoivakotiin. Siellä liityin ensitöikseni kitarakuoroon laulamaan hengellisiä lauluja. Voi sitä vapauden tunnetta ja iloa, jota elämästä oli siihen saakka puuttunut! Opin pikkuhiljaa puhumaan ja uskalsin jopa kertoa mielipiteitäni. Siihen mennessä en ollut uskaltanut tuoda mitään omia ajatuksiani esiin, kun ne oli aina lytätty.

Vasemmalla Airan isoäiti Oksenja Mäkiselkä miniöidensä ympäröimänä. Oikealla Aira äitinsä Agneksen sylissä.

Innostuin opiskelemaan pidemmälle ja pääsin diakonissakouluun Poriin. Diakonissaopintojen vuoksi vaihdoin uskontoni ortodoksista luterilaiseksi. Eihän minulla rahaa ollut, mutta sain sotaorpona koulutustukea valtiolta. Opintoihin kuului paljon leiriharjoitteluita, ja päädyin sattumoisin kuurojen leireille harjoittelijaksi. Siellä huomasin, että viittomakieli onkin aika mukavaa, vaikka olin aikaisemmin vannonut, että minähän en viittomaan opi. Vaasaan päädyin asumaan vuonna -66, kun täältä vapautui työpaikka aistivammaisten diakonissana Vaasan suomalaisessa seurakunnassa.

“Työkavereiden kanssa silloin naurettiin, että juodaanpas nyt Airan sulhasen kihlajaiskahvit, kun se mokoma on löytänyt toisen!”

Olin tavannut tulevan mieheni Arvon jo Outokummussa asuessamme. Hän asui meidän naapurissamme ja leikimme lapsena usein yhdessä. Kirjoittelimme jonkun verran Etelä-Suomessa asuessani. Hän kävi vierailulla asuessamme Nurmijärvellä, mutta löysi sitten tyttöystävän Itä-Suomesta. Kurssikavereiden kanssa naurettiin, että juodaanpas nyt Airan sulhasen kihlajaiskahvit, kun se mokoma on löytänyt toisen! Se suhde ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja Arvo tuli luokseni Vaasaan käymään alkuvuodesta -67. Menimme siitä muutaman viikon sisään kihloihin ja hän muutti Vaasaan. Näin Outokummun leikki- ja koulukaveristani tuliaviomieheni ja lasteni isä. 

Työ kuurojen ja näkövammaisten kanssa oli rankkaa, kun töissä ja lähtövalmiina piti olla koko ajan. Kotiovi piti vain sulkea lähtiessään ja jättää kaikki se taakseen, ja keskittyä täysillä työhön. Ja kotiin tullessa taas päinvastoin. Mieheni oli kova juomaan, ja neljä lastamme syntyivät vuoden välein. Myöhemmin yksi lapsistamme ajautui huonoon seuraan ja jouduimme antamaan hänet koulukotiin Muhokselle. Vein hänet sinne itse, ja se oli yksi elämäni surullisimpia matkoja. Ulospäin pidin kuitenkin kulisseja yllä. Olin hyvä näyttelijä ja sanoin aina vain, että hyvää kuuluu, kiitos kysymästä, vaikka oikeasti olin ihan loppu.

Arvon kuoleman vuosi oli yksi elämäni raskaimpia. Hän oli päässyt eläkkeelle ja kuoli pian sen jälkeen lyhyen sairastelun jälkeen syöpään. Meidän avioliitossamme oli ollut kaikkea mahdollista, mutta loppujen lopuksi kaikki on mennyt kuitenkin hyvin. Me emme koskaan menneet Arvon kanssa riidoissa nukkumaan, kyllä me aina käsi kädessä nukahdettiin. Meillä oli niin paljon hyviä hetkiä, että en kanna kaunaa.

Vasemmalla Aira isoäitinsä Oksenjan kanssa. Oikealla Aira itkee isoäitinsä itkuja.

Rukous, varjelus ja ystävät ovat auttaneet minua jaksamaan vaikeiden aikojen läpi. Minulla on elämässä ollut paljon sellaisia läheltä piti -tilanteita, mutta aina jokin voima on tullut avuksi. Muistan kun kerran nuorempana oikaisin junaradan poikki kauhealla kiireellä isojen kantamusten kanssa. Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku otti minua olkapäästä kiinni ja kutsui minua nimeltä. Pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni, eikä siellä näkynyt ketään. Samalla hetkellä pikajuna porhalsi varpaitteni edestä kovaa vauhtia ohi.

Kaikenlaisia muitakin kokemuksia minulla on ollut. Olin sotien jälkeen Kiuruvedellä mummolassa hoidettavana puoli vuotta. Sairastuin siellä vesirokkoon, ja minulle nousi korkea kuume ja hourailin. Näin unta, että istuin asemaravintolassa. Mäkiselän mummu, millä nimellä me isoäitiäni Oksenjaa kutsuimme, käveli pitkää käytävää pitkin valkoinen mekko yllään minua kohti ja kysyi, että tulisinko hänen mukaansa, niin hän veisi minut isän luokse. Sanoin että en tule, istun täällä ja odotan äitiä, ja että me tulemme myöhemmin yhdessä. Siitä kun myöhemmin puhuttiin, niin isovanhempani olivat sitä mieltä, että hyvä että en lähtenyt mummun matkaan, koska olisin varmasti kuollut, kun se kuume oli ollut niin kova.

Tuosta kokemuksesta minulle jäi sellainen pelko, että en vuosiin uskaltanut matkustaa äitini kanssa, kun pelkäsin että meille tapahtuu jotakin. Uskaltauduin kuitenkin myöhemmin lähtemään hänen kanssaan Suistamolle meidän kotipaikallemme Petäjäselkään. Siinä kun seisoimme isäni haudalla, niin minun lävitseni kulki ikään kuin jonkinlainen salamanisku tai välähdys, ja tajusin että nyt me olemme tässä kotona isän luona. Että ei tarvitse pelätä enää. Se pelko katosi sen sileän tien.

Minulla oli pitkään sellainen olo, että en oikein tiennyt mistä olin kotoisin, mutta tuon matkan jälkeen siitä ei ollut enää epäilystä. Ennen sitä elämä oli sellaista kiertolaisen elämää.

 “Itkuvirsien esittäminen tuntuu läheiseltä ja luontevalta siksi, että itku ja nauru ovat aina olleet osa minua ja elämääni.”

Aira itkemässä Oksenja Mäkiselän haudalla Laihialla.

Nyt asun itsekseni, ja lapset ja lapsenlapset käyvät minua paljon katsomassa. Olen aamuvirkku, ja käyn melkein joka aamu kalassa tässä lähistöllä. Ongin ahvenia ja perkaan kalat heti rannassa. Siellä on aina joukko lokkeja ja variksia odottamassa herkkupaloja. Onkimatoja kaivelen maasta, erityisesti meidän taloyhtiömme kukkapenkistä niitä löytää samalla kun kitkee penkit. Teen myös vapaaehtoistyötä seurakunnassa ja neulon paljon sukkia ja lapasia lähetystyön hyväksi.

Sukuni runolaulamisen perinnön löysin vanhemmalla iällä, kun järjestimme seurakunnassa 70-vuotiaiden juhlaa. Tutkin isoäidistäni Oksenja Mäkiselästä kirjoitettuja kirjoja ja tekstejä, ja kuuntelin hänen lauluaan kasetilta. Näiden ja omien muistojeni pohjalta kirjoitin monologin hänen elämästään, ja olen kiertänyt esittämässä sitä.

Huomasin esitystä kootessani, että jotenkin valmius äänellä itkemiseen on ollut olemassa sisälläni. Ehkä itkuvirsien esittäminen tuntuu läheiseltä ja luontevalta siksi, että itku ja nauru ovat aina olleet osa minua ja elämääni. Itku kumpuaa omista kokemuksistani.

Olen kohdannut elämässäni paljon hyvää ja paljon pahaa, mutta jäljellä on kuitenkin suuri kiitollisuus kaikesta."

Kuuntele ja katso Airan Oksenja-monologi täältä.