“Kulu kettu iäreh, uuzi kettu tilah, Spuassa sinuo blahoslovikkah!”– Virpominen on ikivanha karjalainen perinne
Virpominen on vanha karjalainen palmusunnuntain perinne, jossa virvottavalle toivotetaan onnea ja siunausta koristeellisella pajunoksalla vihtomalla. Virpomisen ortodoksikarjalaiset juuret ovat vaarassa kadota perinteen sulautuessa pikkuhiljaa osaksi läntistä trulliperinnettä. Alkuperäisimmässä muodossaan virpominen on säilynyt erityisesti Itä-Suomen ortodoksiyhteisöissä.
"Virpoi varpoi vitsa uusi
Kaunis niin kuin kukkiva kuusi
Elämän iloa toivon mä sulle
Hyvän mielen annat sä mulle
Jumala sinua siunatkoon"
Virpominen on pääsiäisen odotukseen liittyvä vanha karjalainen kansanperinne, jota on harjoitettu koko Karjalassa, myös luterilaisilla alueilla. Virpoa-sanan aluperä juontaa muinaislaavilaiseen pajua tarkoittavaan verba-sanaan.
Virpomisella on hyvin vanhat kristilliset juuret. Oksien ja lehvien käyttö on kuulunut osaksi sekä idän että lännen kirkon pääsiäisperinteitä kristinuskon alkuvuosisadoilta saakka. Etelässä pääsiäisajan koristeina käytettiin palmunlehviä, jotka korvautuivat pohjoisessa kevättalven aikoihin kauniimmillaan olevilla pajunoksilla. Pajunoksien käyttö on kuulunut myös osaksi läntisiä pääsiäisperinteitä: katolisessa Ruotsissa pajunoksia vietiin kirkkoon siunattaviksi, kunnes tapa kiellettiin uskonpuhdistuksen yhteydessä kirkolliskokouksessa vuonna 1529.
Virpomavitsa on täynnä ortodoksista symboliikkaa
Virpomisen työkalu on kauniisti koristeltu virpomavitsa, jota kutsutaan myös nimillä virpovitsa tai virpo-oksa. Virpomavitsaksi ei sovi mikä tahansa oksa, vaan sen pitää olla pajunkissojen täyttämä kolmihaarainen pajunoksa. Vitsan kolme haaraa symboloivat Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.
Koristelun tarkoitus on tehdä vitsasta mahdollisimman kaunis, sillä ortodoksikarjalaisen ajatusmaailman mukaisesti Jumala rakastaa kauneutta. Vitsat ovat myös aina yksilöllisiä, ja niitä tehdessä on tärkeä pitää mielessä kenet niillä virvotaan.
"Uudella vitsalla virvoitan,
Vanhan kuoren pois kirvoitan
Enkä mä paljon palkkaa vaadi
Enkä velkakirjaa laadi
Jumala sinua siunatkoon! "
Ennen vanhaan oksien koristeluun käytettiin saatavilla olevia materiaaleja kuten karamellipapereita ja värikkäitä tilkkuja. Viime vuosisadan alkupuolella ja sotien jälkeen koristelussa yleistyi värikkäiden papereiden käyttö. Virpomavitsan koristeena käytetään usein esimerkiksi kreppipaperista tehtyä ruusua, joka on perinteinen Neitsyt Marian symboli. Vitsan varteen voi myös kiertää kreppipaperista saksitun vihreän nauhan muistuttamaan palmunoksista. Jokaiseen oksaan kiinnitetään yksi koriste. Valmiit vitsat siunataan perinteen mukaisesti palmusunnuntaita edeltävän lauantain eli Lasaruksen lauantain vigiliassa. Pyhityksen myötä virpomavitsa siirtää pääsiäisen ilosanoman virpojaan ja virpomisen kohteena olevaan henkilöön.
“Nygöi sie vot trubah jouvut!”
Ortodoksikarjalaisen perinteen mukaan virpojilla pitää olla yllään siistit ja puhtaat pyhävaatteet. Noidaksi pukeutuminen ei kuulu ortodoksiseen perinteeseen. Virpomisessa on tärkeää myös ajoitus - liikkeellä täytyy olla aamuvarhain ja virvottavat pitää pyrkiä herättämään. Talon piipusta ei saa tupruta savua virpomaan tullessa, sillä siitä tietää että talonväki oli vielä nukkumassa. Perinteeseen kuuluu, että myöhään liikkeellä olevia virpojia nuhdellaan ja heidät uhataan nostaa trubah eli savupiippuun.
"Virboi, varboi, tuoreheks,
terveheks, tulieks vuvveks.
Kulu kettu iäreh, uusi kettu tilal.
Nedäliks velgua, vuvveks vabua.
Siul vičča, miul jäiččä!"
Perinteisesti virvottiin vain lähipiirin ortodoksit: sukulaiset, kummit, tuttavat ja naapurit. Myös kotieläimet ja karja saatettiin virpoa, ja joskus virvottiin myös haudoilla. Sotien jälkeen ortodoksikarjalaisia perinteitä jouduttiin usein piilottelemaan, mistä johtuen saatettiin virpoa vain lähimmät perheenjäsenet. Seka-avioliittojen myötä perinne laajeni pikkuhiljaa koskemaan myös luterilaisia sukulaisia ja tuttavia.
“Enkä mä paljon palkkaa vaadi, enkä velkakirjaa laadi”
Virpomaluku tai virpoluku on karjalaisen loitsuperinteen ja kristillisen rukouksen yhdistelmä. Tavoitteena on toivoa virvottavalle sekä siunausta että onnea. Ortodoksikarjalaisissa virpomaluvuissa korostuvat viittauksen ylösnousemukseen ja uudistumiseen sekä siunauksen toivotus. Vanhasta ketusta eli nahasta ja muusta vanhasta painolastista pyritään luopumaan ja siirrytään kohti uutta, siunauksellista aikaa.
“Virvotan, varvotan
Tuoreheksi terveheksi
Kulu kettu iäreh, uuzi kettu tilah
Siulla vičča, miulla jäiččä
Spuassa sinuo blahoslovikkah!”
Virpomisen jälkeen virvottava saa virpomavitsan omakseen, ja virvottavalle kuuluu pieni palkkio. Perinteisen tavan mukaan virpoja sai palkkansa vasta paastoajan jälkeen pääsiäisenä, mutta nykyisin on yleistynyt antaa virpomispalkka saman tien. Tyypillisesti palkaksi annetaan suklaamunia ja makeisia, ennen vanhaan palkka saattoi olla keitetty muna tai rinkeli.
Virpovitsat sijoitetaan ikonin taakse kotia koristamaan. Niitä säilytetään siellä helatorstain aattoon saakka, jolloin vitsat tulisi hävittää polttamalla.
“Virvon varvon vitsasella
Tällä pajun oksasella
Toivon sulle terveyttä
Sekä mielen virkeyttä
Jumala sinua siunatkoon!”
"Virvon varvon vitsasella,
tällä kevätoksasella,
isännälle ihramaha,
emännälle perä leviä,
pojalle hyvät hevoset,
tyttärelle punaset posket.
Jeesuksen Kristuksen
Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi;
Jumala sinua siunatkoon!"
"Vitsa sua virvoittaa
Vanhan ketun kirvoittaa
Uuden paremman kasvattaa.
En mä sulta palkkaa vaadi
Enkä velkakirjaa laadi
Jumala sinua siunatkoon."
Lisätietoja virpomisperinteestä löytyy Joensuun Kalevalaisten naisten julkaisemasta Virpomaloruja ja virpomaperinne -kirjasta.