Kirjailija Minna Kettunen on ekumenian ja karjalaisten asialla
Lapinlahtelainen Minna Kettunen on kirjailija ja lauluntekijä, jonka tuotannossa liikutaan erityisesti Ylä-Savon kulttuurihistoriassa ja maisemissa. Läsnä on vahvasti myös karjalaisuus, joka on pikkuhiljaa ujuttautunut mukaan aiheisiin Lapinlahden ekumeenisessa arjessa.
Työstään runolaulajien perinteen jatkajana ja kalevalaisen kulttuurin edistäjänä Minnalle myönnettiin Larin Paraske -palkinto vuonna 2018.
Kirjailija Minna Kettunen kaataa kahvia siroihin ruusukuppeihin Juhani Ahon patsaan valvovan silmän alla. Pappilan emäntä ja yrittäjä Minnasta tuli 2000-luvun puolivälissä, kun hän osti purkukuntoisen pappilakiinteistön Lapinlahden seurakunnalta puolisonsa, muusikko Jarkka Rissasen kanssa ja toteutti pappilan peruskorjaushankkeen. Vuonna 1843 rakennettu pappila toimii perheen kotina, nähtävyytenä, juhla- ja tapahtumatilana sekä pienkustantamona.
Pappilan ikoninurkka on täynnä asiakkailta ja ystäviltä lahjaksi saatuja ikoneita, ristejä ja muuta esineistöä. Koska olemme ortodoksisten evakkojen ydinalueella, on obrasačupun pääikoni itseoikeutetusti Evakko-Kristus. Minna kertoo, että isä Elias Huurinainen siunasi ikoninurkan karjalaisten evakkotien muistopaikaksi, kun talvisodan syttymisestä tuli kuluneeksi 70 vuotta.
Koillis-Savossa Säyneisen kunnassa syntynyt kirjailija kuvailee omia juuriaan umpisavolaisiksi. Minnan juuret ovat vahvasti Pohjois-Savon herännäisyydessä eli körttiläisyydessä, ja aikanaan tunnettu maallikkopuhuja Aku Räty on Minnan ukki. Isoisästään tekemänsä Maan ja taivaan matkamies- nimisen elämäkerran jatkoksi Minnalla on parhaillaan työn alla mittava sielunhoidolliseen kirjeenvaihtoon liittyvä tutkimus.
Minna kertoo, että ensimmäinen kosketus ortodoksikarjalaisuuteen tapahtui Juankoskella kouluaikoina. Minnalle tärkeä kuvaamataidonopettaja Raimo Maaninen oli ortodoksievakko, vaikka aiheesta ei sen kummemmin kouluaikoina keskusteltu.
– Vaikka kylällämme asui evakkoja ja historia oli lempiaineeni koulussa, en jotenkin hahmottanut siirtokarjalaisten asiaa lainkaan. Historian tunneilla Karjalan menetys sivuttiin nopeasti, eikä tapahtunutta käsitelty inhimillisen kärsimyksen tasolla eli sitä kautta mitä kotiseudun menetys merkitsi karjalaisväestölle. Vasta aikuisena ymmärsin, että historiaopetuksen sisältö oli jonkinlaista sen ajan neuvostohenkistä hymistelyä, Minna kertoo.
Lapinlahdelle Minna päätyi aloittaessaan työt Lapinlahden kunnan kulttuurimatkailuprojektissa vuonna 1995.
– Tykästyin Lapinlahteen välittömästi. Täällä oli jotakin sellaista, mikä tuntui alusta saakka läheiseltä. Olen nykyään vajonnut niin syvälle Lapinlahden maaperään, että identiteettini on ehdottomasti myös yläsavolainen, Minna nauraa.
“Körttien ja ortodoksien on myös ollut pakko opetella suvaitsevaisuutta, koska he ovat joutuneet arjessa näkemään, että on olemassa toisenlainen kirkko ja toisenlaisia tapoja elää sitä kristillisyyttä.”
– Minna Kettunen
Karjalaisuus tuli tutuksi Lapinlahden arjessa
Lapinlahdella ortodoksikarjalaisuus ujuttautui Minnan elämään pikkuhiljaa erilaisten kirjallisten toimeksiantojen myötä. Minna siirtyi vapaaksi kirjailijaksi 1999 ryhtyessään kirjoittamaan esikoisteostaan Halosen taiteilijasuvusta. Seuraava toimeksianto oli kotiseutukirjan muotoon kirjoitettava Lapinlahden Osuuspankin 100 vuotta juhlakirja, jonka yksi teemoista oli karjalaisten asutustoiminta Lapinlahdella. Tiedon hankkimisen ja kirjoittamisen myötä Minnalle alkoi konkretisoitua, mitä kaikkea karjalaisten tulo Ylä-Savoon oli tarkoittanut.
– Haastattelin kirjaa varten salmilaista Mansikan Maijaa eli Maria Ruotsalaista (o.s. Rantala), jonka tarina jollakin tavalla avasi minun sydämeni karjalaisten asialle. Maijan elämä savolaisen tilan miniänä oli niin rankkaa, että olen monesti miettinyt, miten hän on voinut selvitä järjissään ja kasvattaa lapsensa. Savolaisena minua hävetti kaikki se julmuus, mitä hän oli joutunut kokemaan. Kaikesta huolimatta Maria oli kuin pyhimys, valoisa ja ihana ihminen, jossa ei ollut vihaa missään muodossa, Minna kertoo.
Suomen 100-vuotisjuhlavuoden lähestyessä Alapitkän nuorisoseura pyysi Minnaa kirjoittamaan näytelmän, jonka teemaksi hän ehdotti asutustoimintaa. Näytelmä Jaetun maan lapset kertoi Lapinlahden Alapitkälle sijoitettujen salmilaisten ja paikallisväestön kohtaamisista ja toisiinsa sopeutumisesta. Yli 7500 katsojaa saanutta näytelmää esitettiin kesinä 2017–2018. Vuonna 2022 Jaetun maan lapset ilmestyi romaanina ja syksyllä 2023 äänikirjana. Parhaillaan kirjaa käännetään livvinkarjalaksi.
– Olen saanut Jaetun maan lapsista ihan valtavasti palautetta. Näytelmän katsojat ja kirjan lukijat ovat löytäneet sieltä vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinoita ja karjalan kielen, mikä on auttanut heitä ymmärtämään sukujensa kokemuksia. Kirjaan on toivottu paljon jatkoa, mutta lukijat eivät aavista millainen prosessi pienenkin romaanin tekeminen on. En saanut sen kirjoittamiseen työskentelyapurahaa, vaan tein sitä vähitellen muiden töiden lomassa. Valmis kirja oli varsinainen työvoitto, Minna kertoo.
Väärnin pappilan ikoninurkka eli obrasačuppu on täynnä asiakkailta ja ystäviltä lahjaksi saatuja ikoneita, ristejä ja muuta esineistöä.
Lähimmäisenrakkaus on kaiken ytimessä
Minna kertoo pohtivansa usein mikä saa ihmiseen suhtautumaan erilaisuuteen myötätuntoisesti ja mikä torjuvasti. Ylä-Savon karjalaisten ja savolaisten kohtaamisesta syntyneissä tarinoissa on vihaa, pelkoa ja epäluuloa, mutta myös ystävyyttä, rakkautta ja kunnioitusta. Minnan omassa tuotannossa toiseutta käsitellään usein empatian, ymmärtämisen ja hyväksynnän kautta.
– Olen tullut siihen tulokseen, että vastaus löytyy kunkin vakaumuksesta ja uskonnollisesta atmosfääristä. Lähimmäisenrakkaus on niin syvää kristinuskon opetusta, että jos ihminen on edes jollakin tasolla sen sisäistänyt, niin se ohjaa suhtautumista muihin. Toisaalta esimerkiksi heikko itsetunto voi vaikuttaa muihin suhtautumiseen kielteisesti. Jos ei ole sinut itsensä kanssa, niin toiseudesta tulee helposti uhka, Minna pohtii.
Ylä–Savon hengellisessä maisemassa erityislaatuista on ollut körttien ja ortodoksien pääosin rauhaisa rinnakkaiselo. Minna kertoo, että sotien jälkeisten körttiseurojen eetos oli vahvasti hätää kärsivien ja kotinsa menettäneiden karjalaisten puolella.
– Tietääkseni Aku Räty suhtautui kunnioittavasti ortodokseihin ja uskon, että paljon on ollut tällaista myötätuntoista ja auttavaista suhtautumista. Uskoisin myös, että sotien jälkeinen suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen yhdessä on ollut jollakin tavalla sopeutumista helpottava tekijä.
Minna pohtii, että körttejä ja ortodoksikarjalaisia yhdistää moni asia, kuten maaseudun elämäntapaan lomittuva maanläheinen hengellisyys, jossa arvostetaan ajatuksen- ja uskonvapautta.
– Ruohonjuuritason hengellisyyttä on helppo hengittää. Ehkä ortodoksikarjalaisten ja körttien on helppoa olla keskenään siksi, että molemmilla hengellisyys on niin itsestään selvää ja arkipäiväistä. Körttien ja ortodoksikarjalaisten on myös ollut pakko opetella suvaitsevaisuutta, koska he ovat joutuneet arjessa näkemään, että on olemassa toisenlainen kirkko ja toisenlaisia tapoja elää sitä kristillisyyttä, Minna pohtii.
Minna kertoo myös hiljattain havahtuneensa uskontokuntien musiikkiperinteiden yhteisiin piirteisiin.
– Jokin aika sitten tajusin, että säestyksetön laulu kuuluu vahvasti molempien uskontokuntien kansanperinteen kerrokseen. Iisalmen ortodoksisen seurakunnan kirkkokuoro oli viime talvena viettämässä täällä kuorolaulupäivää, joten sain kuulla koko päivän sitä ihanaa moniäänistä laulua. Rakastan todella paljon ortodoksista kirkkomusiikkia. Käyn joskus ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ja kuuntelen mielelläni kaikki liturgiat ja hartaudet radiosta, Minna kertoo.
– Uskonasioihin liittyy paljon erilaisia jakolinjoja, kuten kansallisuuksia ja heimoja, mutta kristinuskossa ei syvimmillään ole mitään etnisyyttä. Uskoa ei saisi ottaa yhden kansallisuuden tai etnisen ryhmän omaisuudeksi, sillä silloin mennään helposti hakoteille. Kristuksen kirkko on globaali asia, ja jos se syvästi ymmärretään, niin ei siinä ole rajoja kirkkojen eikä kansojen välillä, Minna toteaa.
– Kun uskonto otetaan vallankäytön välikappaleeksi, niin silloin Jeesus itkee. Valitettavasti uskonnon varjolla tapahtuvaa vallankäyttöä tapahtuu edelleenkin: joskus pienissä ihmissuhteissa perheen sisällä ja joskus valtion tasolla, kuten tälläkin hetkellä Venäjällä.
Väärnin pappilan ja keittiöpuutarhan välissä oleva kaariportti on lapinlahtelaisen Erkki Salosen rakentama kiitokseksi Jaetun maan lapset -näytelmästä.
Väärnin pappila on monella tapaa Suomen syntyhistorian ytimessä. Pappila on kirjailija Juhani Ahon syntymäkoti, ja sen vastarannalla ovat syntyneet Halosen suvun taiteilijat. Minnan kirjoittama Halosen taiteilijasuku -teos oli ilmestyttyään Tieto Finlandia -ehdokkaana.
– Juhani Aho ja Haloset olivat merkittäviä kulttuurivaikuttajia, jotka olivat luomassa pohjaa sivistys- ja kulttuurivaltiolle. Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917 vahvan armeijan, vauraan kansan tai luonnonrikkauksien ansiosta vaan siksi, että meillä oli kulttuurin ja kielten kivijalka, ja sitä kautta oikeutus olla olemassa itsenäisenä valtiona, Minna korostaa.
Minna kertoo, että myös Väärnin pappilalla on oma karjalaishistoriansa, sillä pappilan kiinteistöissä on asunut useita salmilaisperheitä vuosina 1944-48.
– Ruustinna Greta Hirvonen muisteli, miten hän tuli puolisonsa Kaukon kanssa vastavihittynä parina Väärnin pappilaan hääyötään viettämään. Aamulla kuuden aikaan he olivat heränneet siihen, kun oveen oli koputtanut yläkerrassa asuva karjalaismummo ja toivottanut iloisesti, että "Tervetuloa pappilaan!", Minna nauraa.
Väärnin pappilan karjalaiskytkös jatkuu myös nykyajassa. Pappilassa on jo kahtena kesänä järjestetty karjalainen tapahtuma, Viärnin pruazniekka, yhteistyössä Lapinlahden karjalaisten kanssa.
– Se on ollut hyvin lämminhenkinen ja ihana tapahtuma, joka toivottavasti saa jatkoa, Minna toivoo.
Yksiyrittäjänä eläminen Itä-Suomen perukoilla on aina jonkin tason ihme, ja Minna myöntää, että tiukkaa on ollut. Vertaistukea on saanut muun muassa paikalliselta yrittäjäyhdistykseltä, joka on Minnan sanojen mukaan "harvinaisen kulttuurimarinoitu joukko".
– Kirjailijuuden ja Väärnin pappilan pyörittämisen yhdistelmä on ollut sellainen sabluuna, jolla on voinut elää. Väärnin pappilan ylläpitäminen ei ole halpaa, joten tiukkaa on ollut ja on edelleenkin, mutta tällä on selvitty, Minna toteaa.
Kirjailijan suhtautuminen omaan työhönsä ja sen merkitykseen on körttimäiseen tapaan hyvin vaatimaton.
– En ole mikään suuri kirjailija, mutta olen kiitollinen saadessani kirjoittaa ja toteuttaa sitä tehtävää, minkä elämä on minulle antanut.