Kirjeitä elämän ja olemassaolon taisteluista

Lapinlahden Alapitkälle evakuoidun salmilaisen Muren (ent. Karpow) perheen kirjeenvaihtoon tallentui siirtokarjalaisen koko elämänkaari. Perhe kirjoitti toisilleen ja ystävilleen säännöllisesti 30-luvulta 70-luvun loppupuolelle saakka. Kirjeissä jaettiin rajakarjalaisperheen elämän ilot, surut ja arjen pienet havainnot.

Muren perheen koti muutettiin asutustiloilla asuneiden ihmisten muistoa vaalivaksi Suomen Asutusmuseoksi 1990-luvulla. Perheen kirjeet arkistoitiin museon kokoelmiin, mistä museon kesätyöntekijä Hannu Heikkilä löysi ne vuosikymmen myöhemmin. Keväällä 2021 valmistui Heikkilän Muren sisarusten kirjeenvaihtoon perustuva väitöskirja, jossa hän tutki rajakarjalaisortodoksisen elämäntavan muutosta ja evakkoutta.

Muren perhe yhteiskuvassa. Kuva: Suomen Asutusmuseo.

Miten savolaissyntyinen Heikkilä päätyi tutkimaan rajakarjalaissisarusten kirjeenvaihtoa?

– Olen kotoisin Lapinlahden Alapitkältä, ja synnyinkotini on Muren tilaa vastapäätä järven toisella puolella. Kuljin joka aamu kouluun Asutusmuseon ohi, joten olen tavallaan kasvanut Mureiden elinpiirissä, Heikkilä kertoo.

Heikkilä kirjoitti ylioppilaaksi Lapinlahden lukiosta vuonna 2010 ja päätyi opiskelemaan historiaa ja museologiaa Jyväskylän yliopistoon. Kesällä 2012 Asutusmuseo haki kesätyöntekijää, ja Heikkilä valittiin työhön.

 – Olin asutusmuseolla kolme kesää museonhoitajana. Kun gradu tuli ajankohtaiseksi, kerroin graduohjaajalleni Kustaa H.J. Vilkunalle asutusmuseossa olevasta kirjearkistosta, ja hän kannusti minua tutkimaan aihetta. Jatkoin saman teeman käsittelyä myös väitöskirjassani.

 Kirjoittaminen elämäntapana

Muren perheen sisarukset olivat naimattomia. Yrjö ja Anni Mure pitivät yhdessä maatilaa Alapitkällä, Klaudia ja Nasti työskentelivät kätilöinä Liperissä ja Urjalassa ja Johannes kanttorina Lahdessa. Säännöllinen kirjeenvaihto korvasi erillään asuvien sisarusten arkisen kanssakäymisen, ja niiden avulla ylläpidettiin karjalais-ortodoksista kokemusmaailmaa, kieltä ja perinteitä.

– Tutkimuksen alussa oli välillä hankala ymmärtää kirjeiden sisältöä, kun karjalais-ortodoksiset tavat ja sanasto eivät kuulu omaan kokemuspiiriini, Heikkilä kertoo.

– Tutkimuksen edetessä sanasto, kirjoittajien tyylit ja elämäntapahtumat tulivat tutuksi, mikä helpotti myös päiväämättömän kirjeaineiston järjestämistä.

Ensimmäiset vuodet uusilla paikkakunnilla olivat Muren perheelle raskaita. Kirjeistä välittyy erityisesti valtaväestön ennakkoluuloinen suhtautuminen ortodoksisuuteen ja sen tuoma pettymys ja turhautuminen. Muret kokivat oman identiteettinsä suomalaiseksi, mutta karjalankieliset ortodoksit usein miellettiin venäläisiksi ja heidän isänmaallisuutensa ja suomalaisuutensa saatettiin kiistää.

– Perhe asutettiin Alapitkällä aluksi johtajaopettajan taloon, ja opettaja teki kaikkensa saadakseen Muret pois kotoaan. Siitä käytiin ihan oikeuttakin. Olen itsekin opettaja, ja sitä vasten tuollainen ahdasmielinen käytös ja ennakkoluuloisuus tuntuu erityisen vaikealta ymmärtää, Heikkilä sanoo.

Hannu Heikkilä työskentelee museoamanuenssina taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella.

Vanhat ortodoksiset perinteet olivat Muren sisaruksille tärkeitä. Perheenjäsenet osallistuivat aktiivisesti uskonnolliseen toimintaan kuten tiistaiseuroihin ja seurakunnan vapaaehtoistyöhön. Yrjö Mure vastasi myös Alapitkän tsasounan varainkeruusta. Sisarusten äiti Tatjana harjoitti äänellä itkemistä ja kirjoitti itkun myös kokemuksistaan siirtolaisena.

Myös karjalan kieltä käytettiin sisarusten kesken. Kirjeenvaihto saattoi muuttua välillä karjalaksi, erityisesti jos sisältö käsitteli tunteita.

– Evakuoinnin ja asutustoiminnan tuloksena Ylä-Savoon muodostui eräänlainen pienois-Raja-Karjala, jossa karjalaisortodoksiset perinteet, tavat ja kieli pystyttiin säilyttämään, Heikkilä kertoo.

Rajakarjalaisen elämäntavan muutos tuli Heikkilän mukaan voimakkaasti esiin Mureiden kirjeistä. Yksi konkreettinen esimerkki oli uuteen talotyyppiin siirtyminen, joka aiheutti siirtokarjalaisille haasteita. Tyyppitalojen tilanjako oli suunniteltu ydinperheajatuksen ympärille, mikä ei aina toiminut suuriin perheisiin ja sukuyhteisöön tottuneille karjalaisille.

– Karjalassa oli sodan syttyessä vielä monin paikoin käytössä perinteinen talomalli, missä eläinsuojat olivat saman katon alla asuintilojen kanssa. Sodan jälkeen näitä ei juurikaan tehty. Lapinlahdelle niitä rakennettiin vain muutama.

Myös maatalouteen liittyvät muutokset toivat mukanaan haasteita, kun Laatokan rannalla Karjalassa opitut tavat eivät toimineetkaan samalla tavalla Ylä-Savon hyvin erityyppisessä ympäristössä. Peltojen pinta-ala oli pienempi kuin Karjalassa ja pienviljelijän toimeentulo niukkaa. “Sitä on oppinut tuntemaan mitä on elämän ja olemassaolon taistelu.", kuvailee väsynyt Yrjö Mure tunnelmiaan veljelleen 40-vuotissyntymäpäivänsä alla.

Muutos näkyi myös suhteessa kotieläimiin. Mureet toivat Karjalasta mukanaan Salmin Kirkkojoelle hankitun Rusina-lehmän, joka eli aina 60-luvulle saakka. Lehmärodut kuitenkin muuttuivat ja uudet rodut vaativat enemmän hoitoa ja erilaista rehua kuin sitkeä itäsuomenkarja. Rusinasta luopuminen oli Annille kova paikka, mitä hän käsittelee myös Johannekselle lähettämässään kirjeessä.

 "Rusinarukas pidi erota. Oli niin ikävä, ihan itkin, kun lähtivät viimeistä kertaa viemään kotipihasta. Rakkaan Mamman kasvatettu, oli kuin vahva muuri, johon sai nojata. Toisia on pitänyt aina uusia, mutta Rusina oli kaikin puolin pätevä. 20 vuotta olimme kaulakkain, nyt piti erota."

Heikkilä ei ole täysin päässyt eroon karjalaisista, vaikka väitöskirja valmistuikin. Sen jälkeen on valmistunut myös Viipurin siviiliväestön toisen maailmansodan aikaista kokemushistoriaa käsittelevä artikkeli Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran artikkelikokoelmaan.

Väitöskirjaa lukiessa on selvää, että kirjeiden tutkiminen vei Heikkilän lähelle siirtokarjalaisen elämää, kokemuksia ja tunteita. Tuliko hänestä vähän karjalainen itsestäkin?

– Ei sentään, Heikkilä nauraa.

– Olen ihan tyytyväinen savolais-hämäläinen. Meidän sukumme muuttomatka 1900-luvun alkuvuosina Hämeestä Savoon päätyi aikoinaan Johannes Linnankosken kirjaan Pakolaiset. Oma isoukkini puhui Hämeen murretta kuolemaansa saakka.

 Heikkilä myöntää, että Muren kirjearkistossa kiinnostivat myös mahdolliset maininnat hänen omasta suvustaan.

– Muutama maininta sieltä löytyy. Yhdessä kirjeessä kerrotaan, että mummoni oli kulkenut pellon ohi, jossa yksi Yrjö Mure oli ollut heinätöissä hevosen kanssa. Mummoni oli häneltä kysynyt, että "Yksinkö heiniä ajatte", mihin tämä oli vastannut, että "En aivan yksin, onhan minulla hevonen toisena!", Heikkilä nauraa.