Itkijä ja runolaulaja Lea Tajakka: "Itkuperinteessä on paljon edesmenneiden sukupolvien viisautta"
Öllölän Pörtsämön kalmiston ikikuuset huojuvat navakassa sivutuulessa. Itkijä, kanteleensoittaja ja runolaulaja Lea Tajakan tummansinisen sarafaanin helmat liehuvat tuulessa, kun hän painaa liinan poskelleen ja alkaa vaimean karjalankielisen itkun. Tuntuu siltä kuin olisimme matkustaneet vuosisatoja ajassa taaksepäin. Näissä samoissa Karjalan maisemissa on itketty samoilla sanoilla jo satoja vuosia ennen meitä.
Lean juuret ulottuvat syvälle runolaulajien Karjalaan, Vornasten ja Shemeikkojen runolaulajasukuihin Korpiselkään ja Suistamolle.
Karjalainen itkuvirsi tai äänellä itkeminen on tietyllä sävelkululla ja itkusanastolla esitettyä runoutta, jonka esittäminen liittyy erilaisiin siirtymiin ja rituaaleihin, kuten häihin ja hautajaisiin. Itkuilla kanavoidaan tunteita myös arkielämän itkuissa, jotka liittyvät erilaisiin kokemuksiin ja tapahtumiin.
Lean itku tuntuu ja kuulostaa jollakin tavalla oikealta. Juurevalta. Se ei ole esitys, vaan taitavan itkijän oikeaa vuoropuhelua tuonilmaisen kanssa. Mikä ei ole ihme, sillä Lean juuret ulottuvat syvälle runolaulajien Karjalaan, Vornasten ja Shemeikkojen runolaulajasukuihin Korpiselkään ja Suistamolle.
Lea kertoo syventyneensä itkuperinteeseen erityisesti omia vanhempiaan saattaessa ja hyvästellessä. Runolaulu ja itku tuntuivat kotoisalta heti alusta saakka.
– Jotenkin tunsin tulevani juttuun itkuperinteen sielun kanssa, ja sitä kautta oma suhde itkemiseen lähti rakentumaan. Äänellä itkeminen on tapa olla yhdessä edesmenneiden kanssa, pitää yhteistä muistia yllä ja lisätä siihen se oma muistikerrostumansa. Vainajien muisteluperinteessä ja siihen liittyvissä tavoissa käsitellä surua on paljon edesmenneiden sukupolvien polvien viisautta, Lea toteaa.
Lea kertoo, että rajakarjalainen musiikkiperinne kaikessa monimuotoisuudessaan tuli tutuksi jo lapsuuskodissa. Lapsena hän näki monen vanhemman sukupolven perinne-esiintyjän esiintyvän. Karjalankieliseltä yhteisöltä ja perheeltään Lea oppi myös karjalan kielen, ja hän jopa esitti alakouluikäisenä karjalankielisen runonäytelmän.
– Äiti oli kielellisesti lahjakas, ja riimitteli joskus kalevalamittaisia runoja ja erilaisia loruja. Isäni tunsi myös paljon itku- ja runolauluperinteen harjoittajia, Lea kertoo.
Kanteletta Lea soittaa omassa rauhassa kotonaan tai pienellä metsäpalstallaan. Vuorovaikutus luonnon kanssa on hänelle tärkeää.
– Metsäni on varsinainen Tapion valtakunta vanhoine puineen. Olen sinne muutaman kerran roudannut kanteleen ja soittanut sitä siellä. Tunnen itseni sillä tavalla mehtäläiseksi, että monesti tunnen oloni vieraaksi, kun erkanen siitä ympäristöstä, Lea naurahtaa.
Lea kertoo, että kanteleessa soi rajakarjalainen musiikkiperintö iloineen ja suruineen.
– Me suomenkarjalaiset olemme onnistuneet luomaan menetyksien jälkeen ihan uskomattoman taidon ilmaista surun, menetyksen ja kaiken koetun säveliä, se on kuin yhteys kosmiseen kanteleeseen, Lea kuvailee.
“Metsäni on varsinainen Tapion valtakunta vanhoine puineen. Olen sinne muutaman kerran roudannut kanteleen ja soittanut sitä siellä.”
– Lea Tajakka
Myötävoimaa ja vapautta
Lea kertoo, että hänelle karjalaisuus tarkoittaa myötävoimaisuutta ja erityisesti vapautta, joka on äärimmäisen tärkeä osa karjalais-ortodoksista identiteettiä.
– Vapaus tarkoittaa esimerkiksi ajatuksen- ja valinnanvapautta, eikä siihen kuulu esimerkiksi käännyttäminen. Ja toisaalta myös vapautta esimerkiksi kielen valinnan suhteen niin, että karjalais-ortodoksista identiteettiä ei alisteta pelkäksi kielikysymykseksi, Lea kuvailee.
– Minuudessani on mukana myös suomalaisuus, joka ei tee yhtään vähemmäksi sitä karjalaisuutta. Ne eivät millään tavalla kumoa toisiaan, vaan ovat itsestään selvä osa rajakarjalaisuutta.
Hyvin verkostoitunut ja monenlaisessa karjalaistoiminnassa mukana oleva Lea on pohtinut paljon myös karjalaisen identiteetin muodostumista.
– Monesti identiteetti tuntuu rakentuvan uhrikertomuksen ympärille. Otetaan vaikkapa edellisten sukupolvien traagiset muistot ja tehdään niistä ikään kuin ikkuna, jonka läpi omaa identiteettiä ja perinnettä rakennetaan, Lea harmittelee.
Lea kertoo, että myös hänen perheellään oli vaikeita kokemuksia, mutta niiden ei koskaan annettu määritellä kokonaiskuvaa todellisuudesta.
– Jotenkin sitä oppi ymmärtämään, että pahoinakin hetkinä nurkan takana on kuitenkin aina odottamassa myös seuraava kokemus. Siitä olen kiitollinen, että omat vanhempani eivät siirtäneet katkeruutta minuun, vaikka molempien suvut olivat sodan runtelemia.
– Vuosien saatossa olen oppinut myös ymmärtämään, että sota ja menetys ovat periytyneet suvussa myös minun elämääni ja persoonaani ja näkyvät siinä eri tavoin. Tämän asian työstäminen on vienyt oman aikansa, ja siinä samalla on käynyt läpi oman karjalaisuutensa eri vaiheita, Lea kertoo.
“Sehän ei mene niin, että joku tulee ja antaa sinulle sen karjalaisuuden valmiina. Sen eteen jokaisen pitää tehdä itse töitä.”
– Lea Tajakka
Lean mukaan lapset ja nuoret eivät tarvitse toivottomuuteen, kielteisyyteen ja pahaan oloon rakentuvaa identiteettiä, vaan jotakin paljon rakentavampaa. Hän muistelee lämmöllä omaa nuoruuttaan, joka oli täynnä positiivista ja intomielistä paatosta virikkeellisen luontoympäristön keskellä.
– Sehän on juuri sitä mitä lapset ja nuoret tarvitsisivat: sydämen lämpöä ja aistikylläisen kannattelevan yhteisön kaikkine ulottuvuuksineen. Sitä tarvitaan usein tämän mielettömän ja raatelevan elämän varrelle ennemminkin kuin sellaista nihilismiin perustuvaa arvomaailmaa.
Omia identiteettipolkujaan Lea kertoo rakentaneensa erilaisten oivallusten, perinteiden ja tiedon lisäämisen kautta.
– Sehän ei mene niin, että joku tulee ja antaa sinulle sen karjalaisuuden valmiina. Sen eteen jokaisen pitää tehdä itse töitä, Lea muistuttaa.
Pörtsämön kuusikon huminaan liittyy omituista rutinaa, ja hetken ajan luulemme, että pusikoissa möyrii karhu. Pian näköpiiriimme ilmestyy kirkkaanvärisiin pyöräilytrikoisiin pukeutunut mies, joka vaikuttaa olevat kohtaamisesta yhtä ihmeissään kuin mekin.
Mies paljastuu Ylen musiikkitoimittaja Kare Eskolaksi, joka tekee Välilevyt-ohjelmaansa itärajan tuntumassa pyöräillen. Ohjelman äänimaisema täydentyy Lean itkulla, ja toteamme yhteen ääneen, että sattumia ei taida olla olemassa.
Videolla Lea itkee karjalaksi. “Itku armahil syndyzil” tarkoittaa itkua rakkaille edesmenneille.