Metropoliitta Arsenin mielestä kirkon johtamistavoissa on kehitettävää – "Ortodoksinen kirkko on muuttumaton vain dogmien ja opin suhteen, ei muun elämän"
Pajujärven kansakoulu sijaitsee luonnonkauniilla paikalla yläsavolaisen järven rannalla. Kuusikymmentä vuotta aikaisemmin koulun seinien sisäpuolella aloitti koulunkäyntinsä myös rakennuksen nykyinen omistaja, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni. Vuodesta 2006 alkaen rakennus on ollut taidetta rakastavan piispan yksityiskoti. Vuosien saatossa metropoliitta on tullut tunnetuksi erityisesti ikonitaiteen asiantuntijana ja taidekeräilijänä.
Suomen ortodoksisen kirkon johtajisto on ollut runsaasti esillä mediassa viime vuosina, eikä suinkaan aina positiivisessa mielessä. Kirkolle valitaan uusi arkkipiispa marraskuun lopussa, kun nykyinen arkkipiispa Leo jää eläkkeelle. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni on yksi todennäköisistä ehdokkaista uudeksi arkkipiispaksi, mutta mahdollisen ehdokkuutensa hän kertoo jättävänsä kirkolliskokouksen päätettäväksi.
Suorapuheista piispaa ei tarvitse juurikaan houkutella keskustelemaan kirkon johtamisesta. Metropoliitta toteaa, että kirkon johtamiseen liittyvistä haasteista pitää pystyä puhumaan avoimesti.
– Parannettavaa on, todellakin, metropoliitta myöntää.
Metropoliitta kertoo, että arkkipiispan työhön kuuluu sekä oman hiippakunnan että koko Suomen ortodoksisen kirkon johtaminen ja suunnan määrittäminen, joten arkkipiispalla tulisi olla hallussaan strategisen johtamisen osaamisen lisäksi myös henkilöstöjohtaminen.
– Henkilövaaleissa usein toisarvoiset seikat painottuvat, vaikka kyse on ennen kaikkea johtamistaidoista. Siinä voi helposti käydä niin, että sutta lähdetään pakoon, mutta karhu tulee vastaan, metropoliitta muotoilee.
– Johtajan valinnassa ei pitäisi pelata tunteella, vaan järjellä.
Metropoliitta olisi valmis myös uudistamaan arkkipiispan virkaikään liittyviä käytäntöjä. Nykyisellään arkkipiispan toimi on elinikäinen, mikä perustuu kirkkolain lisäksi Konstantinopolin patriarkaatin 1923 antamaan tomokseen eli Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa määrittävään asiakirjaan. Ennen vanhaan piispoille ei ole ollut eläkejärjestelyjä, vanhainkoteja eikä taloudellista turvaa.
– Ikä tulee meille jokaiselle vastaan, joten arkkipiispan ja myös muiden piispojen toimintakykyä ja jatkoa on syytä arvioida säännöllisesti esimerkiksi 75 ikävuoden jälkeen. Näin toimitaan esimerkiksi Venäjän ortodoksisessa kirkossa, Arseni toteaa.
– Välillä kuulee väitettävän, että ortodoksinen kirkko on muuttumaton. Se on muuttumaton vain dogmien ja opin suhteen, ei muun elämän. Olen hyvin konservatiivi siinä mielessä, että haluan että perinteet säilytetään vanhassa järjestyksessä. Konservatiivisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asioita voisi sovittaa nykyhetkeen. Kirkon pitää elää ajassa.
Hulda-kissa pitää piispalan hiirikannan kurissa.
“Piispan pitää osata johtaa ja kannustaa”
Yritän pysyä pitkäjalkaisen piispan perässä, kun kierrämme tiluksia ympäri. Kasvimaan, puistoalueen ja kiinteistöjen ylläpidosta vastaa piispa itse. Mustan viitan alta pilkottaa ruudullinen flanellipaita, ja metropoliitta myöntää tehneensä aamulla ulkotöitä. Pajujärven kaltaisessa yhden miehen luostarissa ei mukavuudenhaluinen piispa pärjäisi.
Piispaa kaikkialle seuraavaa Hulda-kissaa silitellessä metropoliitta toteaa, että jokainen hiippakunta on sitä johtavan piispan näköinen. Miltä siis näyttää Kuopion ja Karjalan metropoliitan oma hiippakunta?
– Tällä hetkellä se on riidaton ja elävä, ehdottomasti paras hiippakunta koko Suomessa.
Arseni lisää, että hiippakunnassa tärkeintä on toimivan jumalanpalveluselämän lisäksi hyvä ja sopuisa työyhteisö. Piispan tehtävä on tukea papistoa työssään, havaita yhteisön jäsenten vahvuudet ja antaa ihmisille vastuuta.
– Muuten kaikki energia menee keskinäisiin riitoihin sen sijaan, että mietittäisiin toiminnan kehittämistä ja tulevaisuutta. Tässä työssä pitää osata johtaa ja kannustaa muita ihmisiä.
Jos hiippakunta on piispan peilikuva, ovat seurakunnat kirkkoherrojensa näköisiä. Metropoliitta myöntää, että papistolla on valtava merkitys siinä, millaiseksi seurakunta rakentuu. Jos kirkkoherrassa on paloa ja ytyä, niin silloin on seurakunnassakin.
– Pappeja on karrikoiden kolmenlaisia yhdistelmineen. Ensimmäinen joukko on vanhaa aatteen palon papistoa, jolle pappeus on kutsumustehtävä. Toinen ryhmä on sellaista Lions Club -väkeä, jotka ovat ajautuneet papiksi yhteiskunnallisesti näkyvän aseman perässä. Tuorein joukko on hyvin koulutettu ja kielitaitoinen ay-pappien porukka, joiden pappeudessa korostuvat enemmän papin oikeudet kuin velvollisuudet, Arseni suomii pilke silmäkulmassa.
Vanhoissa matalahierarkkisissa ortodoksikarjalaisissa yhteisöissä myös seurakuntalaiset aktiivisesti koulivat pappejaan. Metropoliitta myöntää, että myös seurakuntayhteys on tärkeä osa papiksi kasvamista. Maailma on kuitenkin muuttunut, mikä heijastuu myös pappeuteen.
– Nykyään ortodoksisen teologian opiskelijoiden ei tarvitse pyytää suositusta omalta seurakunnaltaan teologian opiskelemista varten. Eikä opiskelijan tarvitse olla edes ortodoksi. Tämä saattaa johtaa siihen, että ortodoksinen identiteetti rakentuu vain oman navan ympärille, kun siitä puuttuu se olennaisin eli seurakuntayhteisö, jossa ortodoksisuuteen perinteisesti kasvetaan, Arseni toteaa.
“Etnosentristinen ajattelu rajaa muita ulkopuolelle. Jos ortodoksikarjalaisuutta alkaa määrittää puhtaasti geneettisenä ominaisuutena, niin siinä helposti jää jäljelle vain muutama kriteerit täysin täyttävä ihminen, joita asia ei todennäköisesti kiinnosta lainkaan.”
– Metropoliitta Arseni
Savolaispojasta karjalaisten piispaksi
Karjalaisuudesta puhuttaessa metropoliitta huokaisee. Vielä 70-luvulla Itä-Suomessa ortodoksisuus tarkoitti automaattisesti myös karjalaisuutta, joten myös Arsenilta udeltiin kyllästymiseen saakka mistä päin Karjalaa hänen vanhempansa olivat kotoisin. Juuriltaan umpisavolainen ortodoksi oli harvinaisuus karjalaisten keskellä.
Arseni kertoo, että ensimmäinen kosketus ortodoksisuuteen tapahtui varhaislapsuudessa, kun suuri osa parhaista leikkitovereista oli ortodoksikarjalaisten evakkojen lapsia ja lapsenlapsia.
– Jossakin vaiheessa hoksasin, että he kävivät toisella uskontotunnilla. Pyysin saada katsoa sitä heidän uskonnonkirjaansa, ja kirjastosta aloin sitten lainaamaan kaikkea aiheeseen liittyvää.
Arseni toteaa, että karjalaisuus on hieno asia, mutta sen ei pitäisi kahlita kaikkia. Kirkosta pitää löytyä tilaa myös niille, joille karjalaisuus ei ole läheistä.
– Etnosentristinen ajattelu rajaa muita ulkopuolelle. Jos ortodoksikarjalaisuutta alkaa määrittää puhtaasti geneettisenä ominaisuutena, niin siinä helposti jää jäljelle vain muutama kriteerit täysin täyttävä ihminen, joita asia ei todennäköisesti kiinnosta lainkaan, Arseni nauraa.
Karjalaisuus on tullut sittemmin tutuksi myös Suomen karjalaisinta hiippakuntaa johtaessa, vaikka identiteetiltään selvästi karjalaisia seurakuntia on Suomessa aina vain vähemmän.
– Lapinlahti, Iisalmi, Kiuruvesi, Valtimo, Nurmes, Juuka ja muut pohjoisosan kunnat ovat vielä vahvasti rajakarjalaisia yhteisöjä. Muut Pohjois-Karjalan seurakunnat edustavat hieman erilaista karjalaisuutta, kun siellä ei ole niin paljon siirtokarjalaisuutta eikä siihen liittyvää traumaa, Arseni pohtii.
Metropoliitan suhtautuminen ortodoksikarjalaisiin perinteisiin on virkistävä. Vaikka ikiaikainen itkuvirsiperinne mainitaan jo Raamatussa, ei sitä eikä mitään muutakaan perinnettä voi metropoliitan mukaan pitää väkisin elossa.
– Eihän itkuvirsiperinne ole enää vain alkuperäisen kaltaista uskonnollisiin rituaaleihin sidottua tapakulttuuria. Nykyajan estradi-itkut ovat pahimmillaan jopa jossain määrin piinallistakin kuultavaa ja katsottavaa. Performanssinomaiseen itkuun on vaikea suhtautua, kun tilanteesta puuttuu kontekstin lisäksi vainaja ja hautausmaa, Arseni toteaa suorasukaiseen tapaansa.
Metropoliitta kertoo, että piispanistuimen siirryttyä Helsinkiin entinen Karjalan ja koko Suomen hiippakunta joutui miettimään nimensä uusiksi.
– Yleensä hiippakuntien nimissä ei ole maakuntaa, vaan kaupunki. Pyysin kuitenkin lakivaliokuntaa esittämään mietinnössään, että tähän meidän hiippakuntaamme laitetaan Karjala mukaan, ettei se unohdu meidän toiminnastamme ja historiastamme, metropoliitta kertoo.
“En tiedä ketään, joka olisi pelkästään kirjoja lukemalla liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, vaan se on aina ihminen, joka vie toista eteenpäin. Sellaista yhteyttä muihin ihmisiin me tarvitsemme.”
– Metropoliitta Arseni
Ortodoksisuus löytyi taiteesta
Metropoliitan tie ortodoksisen kirkon jäseneksi alkoi lapsuuden leikkikavereista, mutta tärkein yksittäinen sysäys tuli kuitenkin taiteesta. Lapinlahden kirjastossa oli 70-luvulla esillä muutamia pietarilaissyntyisen taiteilijan Ina Collianderin teoksia, jotka tekivät nuoreen mieheen suuren vaikutuksen.
– Kirjoitin Inalle, ja siitä kehkeytyi kirjekaveruus ja lopulta ystävyys. Hänen persoonansa on vaikuttanut eniten oman ortodoksisen identiteettini rakentumiseen, Arseni kertoo.
– Toivottavasti olen pystynyt olemaan mahdollisimman monelle kirkkoon liittyneelle samanlainen opashahmo kuin Ina oli minulle. En tiedä ketään, joka olisi pelkästään kirjoja lukemalla liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, vaan se on aina ihminen, joka vie toista eteenpäin. Sellaista yhteyttä muihin ihmisiin me tarvitsemme, Arseni toteaa.
Armeijan jälkeen Arseni haki hoitajakouluun Keski-Suomeen Suolahteen. Jyväskylän seurakunnan ikonipiirissä Arseni ystävystyi ikonimaalari Jyrki Poudan kanssa, ja vuonna 1978 hän liittyi ortodoksisen kirkon jäseneksi.
– Keväällä 1979 suunnittelin matkaa Athoksen luostareihin, jota varten tarvitsin arkkipiispa Paavalilta suosituksen, joka todisti että olin ortodoksi. Kielitaitoinen Jyrki käänsi ranskankielisen todistuksen minulle ja kertoi, että arkkipiispa oli laittanut siihen minulta kysymättä, että aloitan syksyllä opinnot pappisseminaarissa, Arseni nauraa.
– Ei siinä muu sitten auttanut. Innostuimme lopulta Jyrkin kanssa molemmat hakemaan pappisseminaariin, ja seuraavana syksynä aloitimme opinnot Kuopiossa.
Metropoliitta kertoo, että ikonimaalauksen ympärille kietoutunut ystävyys Jyrkin kanssa on jatkunut vuosikymmeniä. Tällä hetkellä heillä on työn alla Mikkelin Ylienkeli Mikaelin kirkon seinämaalaukset. Petros Sasakin alttariapsikseen tekemät maalaukset vaurioituivat tulipalossa, mistä syntyi ajatus jatkaa maalauksia muuhun osaan alttarihuonetta ja kirkkosalin puolelle.
Metropoliitta kertoo, että ikoneilla on kaksi tehtävää: ne opettavat ja synnyttävät halun rukoilla.
Taiteessa vetoaa tunne
Pajujärven entinen kansakoulu on kirjaimellisesti täynnä taidetta. Metropoliitta myöntää, että seinät loppuvat pikkuhiljaa kesken, vaikka kansakoulussa neliöitä riittää. Merkittävän osan taidekokoelmastaan metropoliitta on lahjoittanut Lapinlahden Taidemuseo Eemilille, mutta teosten vähentymistä ei yltäkylläisyyden keskellä huomaa. Keräilijänä Arseni kertoo olevansa kaikkiruokainen.
– Ihmiset katsovat taiteessa hyvin erilaisia asioita. Minua kiinnostaa eniten, miten teos on tehty, ja onko siinä tunnetta mukana.
Iso osa metropoliitan taidekokoelmasta muodostuu luonnollisesti ikoneista. Miten metropoliitta Arseni tiivistäisi ikonien tarkoituksen ja merkityksen?
– Ikoneilla on kaksi tehtävää: ne opettavat ja synnyttävät halun rukoilla. Samalla tavalla kuin valokuvat, myös ikonit tuovat mieleen ne aiheet, jota ne esittävät.
Metropoliitta kertoo aloittaneensa ikonien maalaamisen armeija-aikaan Kajaanin kansalaisopistossa. Harrastus jatkui ensin Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan ikonipiirissä ja sen jälkeen Kuopiossa tunnetun ikonimaalari Petros Sasakin opetuksessa.
– Kajaanissa ja Jyväskylässä maalaaminen oli tekniikkapainotteista, mutta Petrokselta opin valtavasti myös ikonimaalauksen teologiaa, metropoliitta muistelee.
Suomessa ikonimaalausharrastus sai alkunsa Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorten venäläisestä kerhosta. Kerholaiset kävivät venäläisen ikonimaalarin Leonid Uspenskin opissa Pariisissa, ja pian kerholaisten innostus ja taidot levisivät myös Kuopioon ja Joensuuhun.
– Suomen ikonimaalausharrastus on hyvin ainutlaatuinen ilmiö. Missään muualla maailmassa ei seurakunnilla ja kansalaisopistoissa ole samankaltaisia ikonipiirejä kuin meillä, Arseni kertoo.
Luterilaisessa kirkossa Neitsyt Maria ja pyhimykset ovat jääneet sivuun, mutta Neitsyt Marian kirkoksikin kutsutussa ortodoksisessa kirkossa Jumalanäidin ikonit ovat kaikkein suosituimpia.
– Jumalanäidin suosio selittyy osin sillä, että äidille on helpompi tunnustaa tehdyt kolttoset. Minulle ei tule mieleen yhtään ihmeitä tekevää Kristuksen ikonia, mutta ihmeitätekeviä Jumalanäidin ikoneja on valtavasti, metropoliitta kertoo.
Metropoliitan oma lempi-ikoni on Kazanin Jumalanäidin ikoni.
– Pidän siitä erityisen paljon, vaikka se on hyvin yksinkertainen. Ehkä juuri se pelkistys siinä puhuttelee minua.
Sytyttelemme kynttilöitä ruokapöydän päälle kuvan ottamista varten. Liekkien valossa lämpimän oranssina hehkuva takaseinä on täynnä ikoneita eri aikakausilta. Metropoliitta paljastaa, että joukossa ei ole yhtään hänen itsensä maalaamaa ikonia.
– Omien ikoneiden kohdalla ajatus alkaa askarrella toissijaisten asioiden parissa, kun sitä rupeaa miettimään mitä kaikkea olisi voinut tehdä eri tavalla. Sen sijaan toisen tekemät virheet ikoneissa eivät häiritse yhtään, Arseni nauraa silittäen pöydän päälle hypännyttä kissaa.
Metropoliitta kertoo, että ikonitaide ottaa aina vaikutteita ympäröivästä ajasta ja yhteiskunnasta. Suomessa tehdään paikka paikoin hyvin korkeatasoista ikonitaidetta.
– Eikä sillä laadulla ole ikonin käytön kannalta ratkaisevaa merkitystä. Maalarin kättä ei katkaista, vaikka huonostikin maalaisi, metropoliitta vitsailee.
Edit 8.11. Tekstiin on lisätty tarkentava sana yhdistelmineen kappaleeseen Piispan pitää osaa johtaa ja kannustaa.