Kansanmuusikko Liisa Matveinen: "Perinne elää muutoksesta ja uusista tulkinnoista"
Mestarikansanlaulaja, kanteleensoittaja ja Suden aika -yhtyeestä tuttu kansanmuusikko Liisa Matveinen on hyvä esimerkki ortodoksikarjalaisen musiikkiperinteen monimuotoisuudesta. Liisan mukaan perinteet saavat voimaa muutoksesta ja tulkinnanvapaudesta, mutta myös kyvystä arvostaa toiseutta.
Liisa Matveisen kaunis hirsitalo kohoaa keskellä alkukesäistä vaaramaisemaa Ilomantsissa. Liisa kertoo muuttaneensa taloon muutama vuosi aikaisemmin, ja remontti on vielä kesken. Huoneiden nurkissa on korikaupalla eri vaiheissa olevia käsitöitä, ja yläkerran huoneet täyttyvät kangaspuista. Kansanperinne elää Liisan arjessa musiikin lisäksi vahvasti myös tekstiiliperinteissä.
Ilomantsissa syntyneen Liisan tie vei Helsinkiin 80-luvun alussa, kun Liisa aloitti opinnot Sibelius-Akatemian vastaperustetulla kansanmusiikkilinjalla. Oppilaita oli paljon Pohjanmaan pelimannialueilta ja pelimanniperinnettä myös arvostettiin.
– Tunsin jollakin tavalla alemmuutta pelimannien edessä. Minulla kun oli vain tämä lauluperinne ja vähän rimputin kannelta, Liisa vitsailee.
Ymmärrys omista karjalaista juurista ja itäisen lauluperinteen arvosta syveni musiikkiopintojen myötä. Arkistokursseilla oppilaita kannustettiin harjoittelemaan aineistojen etsimistä oman kotiseudun ja suvun nimillä.
– Siinä vaiheessa, kun kansanrunousarkistosta alkoi tulla omien sukulaisteni nimiä vastaan aloin ymmärtää, että vähättelemäni lauluperinne olikin arvokasta. Yhden Kalevalan olisi saanut muodostettua pelkästään Ilomantsin alueen runoista.
Liisa kertoo, että suhtautuminen kansanmusiikkiin oli vielä 80-luvulla hyvin konservatiivista. Kansanmuusikoiden ja kanteleensoittajien edellytettiin esimerkiksi käyttävän kansallispukuja esiintymisasuina.
– Me kapinoimme vahvasti sitä tuohikulttuuria vastaan. Olimme joka vuosi esiintymässä Kaustisella, ja esiintymisasuina meillä oli protestimielessä Halpa-Hallista ostetut samanlaiset t-paidat, milloin milläkin tekstillä, Liisa nauraa.
Liisa Matveinen kotipihallaan Ilomantsissa.
Runolaulusta itkuihin
Liisa kertoo, että vuosikurssinsa ainoana karjalaisena vastuu itäisestä musiikkiperinteestä tuli automaattisesti hänelle.
– Itkuvirret tulivat mukaan aikaisessa vaiheessa. Vuonna 1985 Teimme Kalevalan vuosijuhlaan esityksen, johon otimme mukaan Oksenja Mäkiselän itkun, Itkuvirsi karjalaisten kohtalosta.
Liisa kertoo, että 80-luvulla tietoa itkuvirsiperinteestä elävänä perinteenä oli hyvin vähän. Kansanrunousarkistoissa oli valtava määrä tallennettuja itkuja ilman mitään selitteitä.
– Silloinen opettajani Heikki Laitinen totesi, että minun piti ottaa itkuperinne vastuulleni, kun olin ryhmän ainoa karjalainen. Ja ainoa, joka oli edes kuullut itkua. Onneksi olin nähnyt itkijöitä praasniekoilla ja tiesin suurin piirtein mistä oli kysymys, Liisa kertoo.
Itkuvirsi on eri asia kuin laajemmin tunnettu kalevalamittainen runolaulu. Runolaulu on aina nelipolvinen trokee, kun taas itkuvirsi on muodoltaan vapaa. Molemmissa käytetään alkusointua, joka voi jatkua itkussa huomattavan pitkään.
– Itkuvirret ovat enemmän tunneilmaisua. Itkussa saatetaan esimerkiksi käsitellä yhtä tunnetta, mutta ilmaista se kolmella eri alkusointuketjulla ja mahdollisimman kauniilla hellittelysanoilla, Liisa kuvailee.
Itkuperinteen sisäistäminen vaati työtä. Liisa kertoo haastatelleensa taustatutkimusta varten Kähmien itkijäsukuun kuuluvaa itkijä ja runolaulaja Sanni Pyörnilää Helsingissä ja Benjamin Plattosta Joensuussa. Hän toimi myös amerikkalaisen väitöskirjatutkija Elisabeth Tolbertin tulkkina tämän kiertäessä Pohjois-Karjalaa runolaulajia ja itkijöitä haastattelemassa.
– Päädyin tekemään lopputyöni itkuvirsistä. Siinä oli lähinnä musiikkianalyysia ja itkuvirren olemuksen ja esitystavan käsittelyä. Halusin tuoda itkujen käsittelyyn uuden näkökulman, kun muissa itkuvirsitutkimuksissa oli siihen aikaan analysoitu tekstejä tai itkujen musiikillisia piirteitä, ei varsinaista tapahtumaa.
Liisa laulaa karjalaisen Kazvatti minda muomoin-kansanlaulun.
Oikeus omaan kulttuuriperintöön ja tunnekieleen
Liisa kertoo pitkään kyseenalaistaneensa omaa oikeuttaan itkuvirsiperinteeseen.
– Minulla oli kausia, jolloin pelkäsin, etten saisi tehdä tätä. Näin painajaisia siitä, että olen loukannut vainajia ja uskoin tosissaan, että tuonpuoleista maailmaa ei saa lähestyä, Liisa kertoo.
Luottamus omaan osaamiseen syntyi Liisan tutustuessa muihin itkijöihin ja sitä kautta syvemmin myös itkuperinteeseen. Suomen itkuperinteen uranuurtaja Pirkko Filman pyysi Liisan mukaan itkuseminaariin esittelemään lopputyötään. Paikalla seminaarissa oli myös vienankarjalainen perinteentutkija Aleksandra Stepanova.
– Aleksandran tapaaminen avasi minulle itkuvirsimaailmaa ihan valtavasti, kun Venäjän puolella itkuvirsien tutkiminen oli paljon pidemmällä. Kerroin hänelle peloistani ja unistani, ja hän vastasi minulle että "Voi rakas lapsi, ne vainajat puhuvat sinulle ja vastaavat kysymyksiisi unissa. Ei niitä ole syytä pelätä."
– Uskaltauduin näyttämään hänelle myös omia tekstejäni. Aleksandra kehui, että kyllä minulla selvästi jokin Laatokan Karjalan geeni oli, kun tekstini olivat hänen mukaansa selvää laatokankarjalaista itkukieltä. Enhän minä ennen hänen tapaamistaan tiennyt miksi minä osasin itkeä tai mistä ne sanat tulivat, Liisa kertoo.
Liisa kertoo, että pian valmistumisen jälkeen hän rupesi pitämään itkukursseja muun muassa Ilomantsissa, Kuhmossa ja Kuivajärvellä. Kysymys itkurunoudesta sekä kielivalintana että ilmaisukielenä tuli Liisalle myös konkreettisesti vastaan, kun selvisi että itkukursseille osallistujat eivät pystyneet tuottamaan vaativaa itkurunoutta karjalan kielellä.
– Tulin siihen tulokseen, että itkuvirren kieli tulee olla jokaisen oma tunnekieli, mikä se kullakin on. Opiskelijoille opetan itkuvirsiperinteestä rakenteen ja menetelmät eli metaforat, alkusoinnut ja kertauksen. Siitä eteenpäin kieli on vapaa ja sen voi jokainen itkijä päättää itse, Liisa kertoo.
– Itkuja ei voi itkeä tavallisella kielellä, vaan sen pitää olla sellaista kaunisteltua, jollakin tavalla pyhempää kieltä. Tai kuten itkijä Martta Kuikka kuvaili aikoinaan, sulostutettuja sanoja. Kun minä itse teen itkuvirsiä, teen sen sellaisella pehmeällä ja soljuvalla puolikarjalalla, joka on itselleni omin kieli, Liisa kertoo.
Muutama vuosi sitten Liisa pyydettiin mukaan Koneen säätiön rahoittamaan Kyynelkanavat-hankkeeseen, joka toteutettiin taiteilija-tutkija-työpareittain ryhmähankeena. Kyynelkanavat tutki itkuvirsien muotoja ja merkitystä nykyajan Suomessa. Mukana olivat Liisan lisäksi Emmi Kuittinen, Emilia Kallonen ja tutkijoista Riikka Patrikainen, Viliina Silvonen ja Elina Hytönen-Ng.
Hanke joutui karjalaisten nimissä toimivien aktivistien hampaisiin, mikä korosti entisestään vähemmistön perinteeseen liittyvien eettisten kysymysten pohtimisen roolia hankkeessa. Liisa kertoo työryhmän pohtineen paljon, kenellä on oikeus tulkita itkuvirsiperinnettä.
– Itkuvirsiperinne on elävää perinnettä, ja elävyyteen kuuluu myös muutos. Esimerkiksi venäjänkarjalaisessa itkuvirsiperinteessä käytetään ongelmitta paljon venäjänkielisiä ilmaisuja, koska itkijän oma tunne- ja äidinkieli vaikuttaa ilmaisuun myös siellä.
– On myös hyvä muistaa, että itkuvirsiperinne on maailmanlaajuinen ja sitä kautta myös monikielinen. Niitä on esitetty hyvin monessa alkuperäiskulttuurissa, ei vain Karjalassa ja Inkerissä.
Itkuvirsiperinteen typistäminen pelkäksi kielikysymykseksi ja siihen liittyvät, ortodoksikarjalaisen yhteisön ulkopuolelta tulevat rajoittamisvaatimukset tuntuvat erikoiselta. Varsinkin, kun perinnettä katsoo kontekstissaan. Kyse on kuitenkin myös monikielisen ortodoksikarjalaisen yhteisön uskonnollisesta perinteestä, jonka tulkitseminen haluamallaan kielellä on uskonnonvapauteen kuuluva oikeus.
– En oikein ymmärrä näitä kieliaktivisteja, joiden toimintaa seuratessa tulee usein mieleen, että tuossa suhtautumisessa ja toimintatavassa ei ole mitään karjalaista. Joskus tekee mieli sanoa, että ettekö te rakkaat lapset ymmärrä, että me olemme samalla puolella, Liisa toteaa.
Liisa soittaa kannelta runolaulajan pirtissä Parppeinvaarassa.
Muuttuva perinne elää
Liisa kertoo, että vahvan karjalaisen identiteetin rakentuminen on lähtenyt jo varhaislapsuudesta Ilomantsissa. Isänpuoleinen Matveisten eli Matvejeffien suku on yksi Ilomantsin vanhoista ortodoksisuvuista, joka pystytään jäljittämään 1600-luvulle saakka.
Liisan äiti Eeva Matveinen on syntyperäinen varsinaissuomalainen Perniöstä. Ilomantsiin hän päätyi opettajaksi 50-luvulla syrjäseutulisän houkuttelemana. Aviomies Eino löytyi opettajien tapaamisesta, ja Ilomantsissa Eeva löysi vertaistukea myös perniöläisestä Heikki Klemolasta, jonka ajatuksesta syntyi myöhemmin Parppeinvaaran runokylä.
– Äiti tuli tähän karjalaisyhteisöön ulkopuolelta, ja ehkä sen takia näki myös meidän kulttuuriperintömme arvon vahvemmin. Se oli nimenomaan äitini, joka patisti minut soittamaan kannelta kanteleleirille, Liisa kertoo.
– Vaikka itse olisin halunnut Juuan musiikkileirille, jossa kaikki pojat olivat, enkä minnekään kanteleleirille, jonne päätyivät kaikki kiltit tytöt, Liisa nauraa.
Tärkeä osa Liisan ortodoksikarjalaisuuden muodostumisessa on ollut myös Ortodoksisen Nuorten Liitto ONL:n järjestämällä leiri- ja kerhotoiminnalla. Nykyään ortodoksikarjalainen identiteetti vahvistuu arkisessa elämässä osana Ilomantsin ortodoksista yhteisöä. Liisa laulaa kirkkokuorossa ja on mukana Ilomantsin Kalevalaisten toiminnassa.
Körttiveisuun ortodoksikarjalainen ääni
Monipuolinen kansanmuusikko on ehtinyt uransa aikana käsitellä paljon muutakin kuin ortodoksikarjalaista musiikkiperinnettä. Suden aika -yhtyeen jäsenenä Liisa on ollut mukana tukemassa myös herännäisyyttä kahden albumin verran, kun körttitaustainen Tellu Turkka pyysi hänet avuksi sovittamaan Siionin virsiä uudelleen. Sovituksissa kuuluu Liisan tausta moniäänisen kirkkomusiikin keskellä.
– Niistähän tuli sitten sellaisia ortodoksisia kirkkoveisuja, Liisa myöntää nauraen.
Liisa kertoo, että myös hänen äitinsä on ollut mukana nuoruudessaan Perniön heränneiden toiminnassa. Liisan mukaan herännäisyydessä ja ortodoksikarjalaisuudessa on paljon yhteneväisyyksiä arvomaailman ja uskon arjessa elävän perusolemuksen suhteen.
– Niitä yhdistää ennen kaikkea suvaitsevaisuus ja toiseuden arvostaminen. Sitä ajatusmaailmaa lapsille pitäisi opettaa kaikkein eniten uskonnontunneilla, Liisa toteaa.
Liisan keittiön pöydälle on kasautunut haastattelun aikana kahvikuppien ja piirakkalautasten lisäksi myös valtava määrä Suomen musiikkiperintöä käsitteleviä teoksia, joista löytyy myös yksi karjalaisuutta sivuava hauska tarina.
Liisa kertoo, että lapinlahtelainen Wilhelmiina Halonen oli taitava kanteleensoittaja, kansanmuusikko ja myös taiteilija Pekka Halosen äiti. Häneltä on tallennettu ikoninen sävelmä Konevitsan luostarin kirkonkellot, josta Piirpauke teki kuuluisan versionsa 70-luvulla. Toisin kuin voisi olettaa, sävelmällä ei ole välttämättä mitään tekemistä Karjalan kanssa, sillä Wilhelmiina kertoo oppineensa sen kiertävältä maaninkalaiselta soittajalta, Hemmo Savolaiselta.
Sävelmän nimi voisi toisin sanoen olla ihan yhtä hyvin vaikkapa Kuopion kirkonkellot, nauramme haastattelun lopuksi.