Matti Jeskanen ja Olavi Kyyrönen: "Karjalan kielen elvytystyössä on tärkeää huomioida kieltä käyttävän ortodoksikarjalaisen yhteisön etu"

Pohjoiskarjalaisen tuvan tarjoiluista notkollaan oleva pöytä on esimerkki karjalaisesta vieraanvaraisuudesta. Pöydän toisella puolella istuvien kieliniekkojen Matti Jeskasen ja Olavi Kyyrösen piäkerät pitävät sisällään valtavan määrän karjalan kieleen ja ortodoksikarjalaiseen kulttuuriperintöön liittyvää tietoa. Tänään heidän kanssaan on tarkoitus jutella karjalan kielen elvyttämisen alkuvaiheista ja nykytilanteesta.

Ilomantsissa vuonna 1940 syntyneen Matti Jeskasen ura karjalan kielen parissa alkoi Karjalan kielen sanakirjan toimittajana vuonna -63. Siitä hän siirtyi vierailevaksi suomen kielen lehtoriksi Leningradin ja Petroskoin yliopistoihin.

– Noihin aikoihin kaikki vähemmistökielet olivat Neuvostoliitossa maton alla, mutta kieliin liittyvää tutkimusta tehtiin kuitenkin erilaisten hankkeiden muodossa. Pääsin jonkin verran nauhoittamaan karjalan kielen puhujia, vaikka liikkuminen oli siihen aikaan rajallista, Matti muistelee.

Venäjän vuosien jälkeen Matti siirtyi Joensuun yliopiston (nyk. Itä-Suomen yliopisto) suomen kielen lehtoriksi ja myöhemmin Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijaksi. 90-luvun loppupuoli kului Tverin Karjalassa suomen kielen opettajana. Vuodesta 2003 hän on tehnyt erilaisia projekteja ja selvitystöitä.

Äidinkielenään varsinaiskarjalaa puhuva ja Suistamolla vuonna 1934 syntynyt Olavi Kyyrönen on myös aktiivinen karjalan kielen ja ortodoksikarjalaisen kulttuuriperinnön puolestapuhuja. Olavin erityinen intohimo liittyy ortodoksikalmistojen kartoitustyöhön luovutetun Karjalan ja nykyisen Suomen alueilla. Edellinen viikonloppu on vierähtänyt Pielaveden ortodoksikalmistoja kartoittaessa salmilaistaustaisen Kari Koslosen ja hyvän ystävän, sukututkija Aimo Patrikaisen kanssa. Kalmistoja on vielä paljon kartoittamatta, joten työ ei lopu kesken.

– Viel ois ruatamista tämmösel mušikal, kuin vain Luoja andaa igiä liziä, Olavi nauraa.

Kielen elpyminen alkoi ruohonjuuritasolta

Suomen karjalankieliset alueet sijaitsivat Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Salmissa puhuttiin livviä, ja pohjoisosissa varsinaiskarjalaa. Suomen kielen asema vahvistui karjalan kielen kustannuksella erityisesti suomenkielisen koululaitoksen ja kansallisajattelun myötä. 

– Suomen kielen asemaan vaikuttivat myös Suojärven junaradan rakentaminen ja teollisuuslaitokset, kuten isot sahat, joihin tuli paljon työväkeä luterilaiselta ja suomenkieliseltä alueilta, Olavi selventää.

Matti kertoo, että karjalan kieli kiinnosti tutkijoita jo 1900-luvun alkupuolella. Kielen tallentamiseen tähtäävä sanakirjahanke käynnistettiin 30-luvulla, mutta sodan vuoksi se pääsi kunnolla käyntiin vasta 50-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aloittama hanke siirtyi Helsingin yliopiston Suomen suku -laitoksen vastuulle. Nykyisinkin verkosta löytyvä sanakirja perustuu perinteenkerääjien 1800-luvulta saakka keräämään materiaaliin sekä muuhun karjalankieliseen tallennettuun aineistoon.

Karjalan kielen ruohonjuuritason elvytys alkoi sotien jälkeen karjalaisyhteisöjen omana vapaaehtoistyönä. Erityisesti salmilaiset ja suojärveläiset olivat aktiivisia kielitoimijoita.

– Varhaisimpia kielitoimijoita oli esimerkiksi Peša-Ruočči, joka kirjoitti 50-luvulta saakka Nuori Karjala -lehteen livvinkielisiä kirjoituksia, joista salmilaiset myöhemmin koostivat kirjan, Matti kertoo.

Miehet kertovat, että varsinaiskarjalan kielimuodon elvytys alkoi pitkälti Paavo Harakan eli Fed'an Pauššun aktiivisuudesta. Hän kirjoitti karjalankielisiä tekstejä Oma Suojärvi -lehteen, joista koottiin Sunduga ja Tuhkamukki- nimiset teokset.

– Sundugan kirjoittamisen aikoihin olimme Paavon kanssa paljon tekemisissä kirjoitusasuihin liittyen, kun siinä vaiheessa ei ollut olemassa varsinaiskarjalan kieli- tai kirjoitusoppia eikä mitään kirjakielihankkeita Venäjän Karjalassakaan, Matti muistelee.

Alkuvaiheen elvytystyön suurimmat haasteet liittyivätkin juuri kirjoitetun kielen puuttumiseen. Kielen kirjoitusasu oli hyvin kirjavaa ja tuotetun tekstin lukeminen haasteellista. Erityisesti s-äänteiden kirjoitusasut tuottivat ongelmia suomenkielisessä ympäristössä.

– Kirjoitin 60-luvulla monia karjalankielisiä juttuja Nuori Karjala -lehteen. Kirjapainossa teksti kuitenkin ladottiin suomalaisille aakkosille eikä lopputulos vastannut enää lainkaan alkuperäistä tekstiä, Olavi muistelee.

Kiinnostus karjalan kieltä kohtaan kasvoi myös Nurmeksen Bomba-talon rakentamisen myötä.

– Heikki Koukkunen käynnisti Bomballa vaimonsa Annelin kanssa karjalankielisen ohjelmatoiminnan, johon kuului musiikin lisäksi erilaisia perinne-esityksiä. Heikki kirjoitti myös pieniä karjalankielisiä pakinoita sanomalehti Karjalaiseen, josta koottiin myöhemmin Fed’an tšuppu -niminen kirjanen, Matti kertoo.

Matti muistelee, että Suomen ensimmäinen virallinen karjalan kielen kurssi järjestettiin välittömästi Bomban avautumisen jälkeen 70-luvun lopulla.

– Pidin noihin aikoihin kielikursseja Pohjois-Karjalassa ja lisäksi viikonloppukursseja eri puolilla Suomea. Koska mitään kirjakieltä ei ollut, opiskelu oli jonkinlaista livvin ja varsinaiskarjalan sekoitusta, Matti kertoo.

“Aloitin vuonna 2003 karjalan kielen tilanteen selvitystyön Itä-Suomen yliopiston toimeksiannosta. Loppuraportissa vuonna päädyin esittämään karjalan kielen aseman laillistamista, karjalan kielen neuvottelukunnan perustamista, kielen elvytysohjelman laatimista ja elvytystyön aloittamista.”

– Matti Jeskanen

Systemaattisempi karjalan kielen elvytys alkoi vuonna 1995, kun Karjalan kielen seura perustettiin. Miehet kertovat, että alkuvuosina toiminnassa oli mukana karjalankielisiä aktiiveja Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Yhdistyksen ajatuksena oli ajaa kaikkien karjalan kielen murteiden asiaa. Siinä vaiheessa puhuttiin vielä murteista, kun virallisia kirjakieliä ei ollut. 

– 2000-luvun alussa seuran säännöt uusittiin ja sieltä jäi pois maininta kaikkien kolmen kielimuodon edistämisestä. Tämän jälkeen elvytystyö painotti voimakkaasti livvinkarjalaa, Olavi muistelee.

Karjalan kielen asemaan vaikutti hyvin paljon myös karjalankielisten yhteisöjen aktiivinen lobbaustyö, jonka seurauksena eduskunnan valtiovarainvaliokunta esitti kansanedustaja Anu Vehviläisen aloitteesta vuoden 2003 budjettiin pienen määrärahan karjalan kielen aseman selvittämiseksi. Opetusministeriötä velvoitettiin tekemään selvitys, jonka he tilasivat Itä-Suomen yliopistolta.

– Yliopisto päätyi tilaamaan selvitystyön minulta. Loppuraportissa vuonna 2004 päädyin esittämään karjalan kielen aseman laillistamista, karjalan kielen neuvottelukunnan perustamista, kielen elvytysohjelman laatimista ja elvytystyön aloittamista, Matti kertoo.

Karjalan kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2009. Elvytyksen käytännön toimenpiteistä vastasi aluksi Karjalan kielen seura, joka sai rahoituksensa Itä-Suomen yliopiston kautta. Seuran talousepäselvyyksien seurauksena yhdistyksen toiminta lakkasi ja elvytystyön vastuu siirtyi suoraan Itä-Suomen yliopistolle. 

Elvytystyössä tärkeintä on kieliyhteisön etu

Karjalan kielen elvytyksen nykytilannetta miehet pitävät parempana kuin aikoihin, mutta paljon on vielä työtä tekemättä. Molemmat antavat tunnustusta yliopiston tekemälle arvokkaalle elvytystyölle, mutta toivovat, että erityisesti kieleen liittyvissä nimityksissä pyrittäisiin selkeyteen ja huomioitaisiin kieltä käyttävän yhteisön toiveet.

– Kielen kirjallinen normitettu kielimuoto on kieli eikä murre. Meillähän on tällä hetkellä kolme normitettua karjalan kieltä, jotka kielioppiensa mukaisesti ovat varsinaiskarjala, vienankarjala ja livvinkarjala, Matti toteaa.

Varsinaiskarjalan nimeäminen eteläkarjalaksi aiheuttaa jatkuvaa sekaannusta suomenkielisessä toimintaympäristössä. Miehet korostavat, että karjalan kieltä elvytetään ensisijaisesti kieliyhteisön elinvoiman takia eikä kielitieteellisistä syistä. Termistön toimiminen arjessa on tärkeämpää kuin kielitieteessä vanhastaan käytetyt murteiden nimitykset, joita ovat käyttäneet pääasiassa kielentutkijat.

 ­– Nimitys eteläkarjala perustuu venäläiseen kielijaotteluun. Eteläkarjala-termin käyttö on perusteltua rajatussa tutkimusympäristössä, jossa sekaantumisvaaraa ei ole. Kun elvytystyö on kuitenkin suunnattu suomalaiselle yleisölle ja tapahtuu Suomessa, niin tilanne on toinen. Suomessa eteläkarjala tarkoittaa Etelä-Karjalan eli Lappeenrannan seudun murretta. “Puheessa eteläkarjalan murre” ja “Etelä-Karjalan murre” lankeavat yhteen, niitä ei pysty erottamaan, Matti kertoo.

– Sekavuutta lisää entisestään eteläkarjalan kanssa rinnakkain käyttöön otettu termi suvikarjala. Karjalan kielessä suvi tarkoittaa kyllä etelää, mutta myös suojasäätä. Varsinaiskarjala-nimitys on jo kieliyhteisön aktiivisessa käytössä, joten sen käyttöön ottaminen myös virallisissa yhteyksissä olisi perusteltua, Olavi lisää.

Molemmat haastateltavat kokevat, että varsinaiskarjala jää yhä muiden kielimuotojen jalkoihin.

 – Puhekurssit ovat olleet pitkään pääasiassa vienan- tai livvinkarjalaksi, ja myös opintokirjallisuus on painottunut livvinkieliseen kirjallisuuteen. Tämä johtuu luonnollisesti myös siitä, että varsinaiskarjalaksi kirjoitettua kirjallisuutta ei ole yhtä runsaasti saatavilla, Matti toteaa.

Olavi harmittelee, että tästä seurauksena moni sukutaustaltaan varsinaiskarjalaa puhuva on opiskellut livviä, jolloin varsinaiskarjalan kielimuoto on päässyt heikentymään.

 – Matti ja Eila Jahn ovat tehneet varsinaiskarjalan eteen valtavan työn normittamalla kieltä ja laatimalla sille kieliopin. Mielestäni elvytystyössä pitäisi huomioida varsinaiskarjalan heikompi tilanne ja tehostaa sen opetusta, Olavi toteaa.

 – Kannustan myös kaikkia varsinaiskarjalaa opiskelleita aktiivisesti jakamaan omaa osaamistaan ja pitämään karjalan kielen kursseja omilla paikkakunnillaan, Matti lisää.

“Karjalan kielen ja ortodoksikarjalaisen kulttuurin säilyminen on vaatinut aina omatoimisuutta meiltä karjalaisilta, ja vaatii sitä edelleen.”

– Olavi Kyyrönen

Kieli on aina sidoksissa kulttuuriin, ja tietyllä tavalla myös avain kulttuurin ymmärtämiseen. Karjalan kielen itäinen kulttuurihistoria menee hyvin pitkälle, mikä näkyy kielen jokaisessa yksityiskohdassa.

– Karjalan kielen kulttuurisidonnaisuus näkyy muun muassa ajan nimittämisessä. Karjalan pyhäpäivä, sunnuntai, juontaa juurensa kirkkoslaavin sunnuntain nimityksestä ned’ela, jonka pohjana on njet djelat eli ei tehdä työtä. Samoin paastota verbi, pyhittiä, kertoo paaston tarkoituksesta eli ajan ja itsensä pyhittämisestä. Ortodoksikarjalaisissa yhteisöissä myös kuukaudet nimitykset ovat sidoksissa kirkkovuoden tapahtumiin. Esimerkiksi vieristästä eli loppiaisesta on nimensä saanut Vierissänkuu, tammikuu. Vieristä muodostuu sanaliitosta vien rista, joka tarkoittaa veden pyhittämistä. Loppiaisenahan toimitetaan Kristuksen kasteen muistoksi vedenpyhitys, Matti kertoo.

Miehet toteavat, että kielen neutralointi ja uskonnollisten sidonnaisuuksien poistaminen irrottaa kielen myös siihen olennaisesti kuuluvasta kulttuuriperinnöstä. Tästä seurauksena ortodoksikarjalaisen kulttuuriperinnön ja yhteisön historian ymmärtäminen vaikeutuu.

– Livvinkielisessä Uudessa Testamentissa tämä näkyy esimerkiksi Johannes Kastajan nimessä, joka on käännetty Johannes Valattajaksi. Valattaminen tarkoittaa kuitenkin valelemista, kastaa on karjalaksi ristiä, miehet huomauttavat.

Mitä on karjalan kieli ilman ortodoksisuutta? Mitä edellytystä kielellä on selvitä ilman tarttumapintaa kulttuuriin ja ortodoksikarjalaisiin yhteisöihin?

– Kieli ilman kulttuuria on tyhjä kuori. Ortodoksisesta kulttuuriperinnöstä täysin irrallaan oleva kieliaktivismi edustaa valitettavan usein eräänlaista onttoa pseudokarjalaisuutta, Matti toteaa.

Miehet korostavat, että karjalan kielet pitäisi saada kirjatuksi välittömästi perustuslakiin samalla tavalla kuin saamen kieli eri kielimuotoineen. Asialla on kiire: karjalan kielen puhujien todellinen määrä Suomessa on nykyään alle 5000 henkeä ja vähenee koko ajan.

Mikä lakiin kirjaamisen esteenä on? Kyseessä on kuitenkin kansallinen uskonnollinen kielivähemmistö, jonka panostukset Suomen ja suomalaisuuden rakentumiseen ovat olleet merkittäviä.

– Pelätään, että siitä tulee taloudellisia kustannuksia, se kai se suurin syy on, Matti huokaa.

Tilanne on toisin sanoen sama kuin se on ollut aina: kulttuuriperinnön ja kielen säilyminen on lopulta ortodoksikarjalaisesta yhteisöstä itsestään kiinni.

– Muga. Karjalan kielen säilyminen on vaatinut aina omatoimisuutta meiltä karjalaisilta, ja vaatii sitä edelleen, Olavi toteaa.