Raija Pyöli: "Epävarmuudesta ja vaikeista ajoista huolimatta on tärkeää ponnistella karjalan kielen säilymisen puolesta"
Salmilaistaustainen filosofian tohtori Raija Pyöli on tehnyt pitkän uran livvinkarjalan tutkimuksen parissa itärajan molemmin puolin. Hän on kirjoittanut ja toimittanut muun muassa karjalan kielen oppimateriaalia, sanakirjoja ja kielioppiteoksia. Työuran jälkeen karjalan kielen edistäminen on jatkunut muun muassa Salmi-Säätiön toiminnassa. Karjalan kielen tulevaisuuden suhteen Raija toteaa olevansa toiveikas realisti.
Raija osallistui Akkazet-ryhmän organisoimaan karjalan kielen päivän tapahtumaan Kuopion kaupunginkirjastossa.
Raija Pyöli, (o.s. Patanen) syntyi Keski-Suomessa Uuraisilla, mistä perhe muutti Jyväskylän kautta Maaningan Käärmelahteen Raijan ollessa kahdeksanvuotias. Raijan äiti Maria (o.s. Metso) oli kotoisin Salmin Palojärveltä ja isä Aleksanteri Lunkulansaarelta Tiijalan kylästä.
Raija kertoo, että hänen perheessään livvinkarjala oli käytössä vanhempien ja isovanhempien kesken. Karjala oli eräänlainen šutkukieli, jota vanhemmat käyttivät etenkin silloin, kun lapsilta oli tarve salata jotakin.
– Pohjois-Savossa keskisuomalaista puhetapaa pidettiin outona, joten meillä oli paineita oppia puhumaan Savon murretta umpisavolaisten luokkatovereiden kanssa. Muistan toivoneeni, että vanhemmat eivät puhuisi karjalaa silloin kun savolaisia kavereita oli kylässä, Raija muistelee.
Raija kertoo, että lapsuudessa ortodoksisuus ei juurikaan kiinnostanut. Lapsuudenperheessä ortodoksikarjalaisia perinteitä harjoitti pääasiassa perheen isoisoäiti, Baba. Raijan äidin taustalta löytyi myös helluntailaisuutta, ja isän suhdetta uskontoon määritti vasemmistolainen ideologia.
– Koulussa ortodoksisten lasten ryhmät olivat suurehkoja, ja kävimme uskonnonopettajan johdolla vastavalmistuneessa Käärmelahden tsasounassa. Vanhempani eivät kuitenkaan osallistuneet jumalanpalveluksiin, niissä kävi ainoastaan isäni äiti eli mamma, Raija kertoo.
Raija kertoo, että kiinnostus omia ortodoksikarjalaisia juuria ja karjalan kieltä kohtaan heräsi, kun hän aloitti ruotsin ja venäjän kielen opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1967.
– Venäläiset stolat ja dieduškat kuulostivat tutulta, kun niitä vilisi myös vanhempieni ja isovanhempieni kielessä. Jollakin tavalla lapsuudessa kuultu karjala aktivoitui venäjän kieltä opiskellessa, Raija kertoo.
Opintojen myötä myös suhde ortodoksiseen kirkkoon syveni. Raija kertoo liittyneensä Ortodoksisen Opiskelijaliiton jäseneksi ja toimineensa opintojen ohessa myös ortodoksisen uskonnon opettajana Vantaalla.
– Omassa perheessäni ortodoksisuus on ollut itsestäänselvyys. Puolisoni Jouko Pyöli liittyi ortodoksiseen kirkkoon kihlauduttuamme vuonna 1968, ja myös molemmat lapsemme lapsineen ovat ortodokseja. En ole joutunut omaa uskontoani koskaan piilottelemaan, pikemminkin päinvastoin, Raija kertoo.
Yliopistosta Raija valmistui venäjän ja ruotsin opettajaksi. Lapsiperheen elämä, koulunkäynti ja opetustyö veivät kaiken ylimääräisen ajan, vaikka innostus omien juurien tutkimiseen kyti pinnan alla. Ensimmäinen sysäys kohti omien juurien tutkimista tuli uusien sukulaisten löytymisen myötä.
– Isoäitini veli oli 12-vuotiaana mennyt vanhan rajan yli Viteleen puolelle ja jäänyt sinne, kun raja sulkeutui 1918. Suvussa tiedettiin vain, että hän oli mennyt siellä naimisiin ja saanut paljon lapsia. Sukulaisia alkoi löytyä eri puolilta Venäjän Karjalaa, ja 80-luvun lopussa järjestimme sukutapaamisia Suomessa ja Petroskoissa. Noissa tapaamisissa käytettiin suomen- ja venäjänsekaista livvinkarjalaa, ja ymmärsin että tässä on sukumme kieli, josta halusin tietää kaiken mahdollisen, Raija kertoo.
Innostus johti virkavapaaseen ja väitöskirjatyön aloittamiseen Joensuun yliopistossa. Tohtoriksi Raija väitteli vuonna 1996. Väitöskirja Venäläistyvä aunuksenkarjala käsitteli livvinkarjalan venäläistymisastetta, sen säilymistä venäjänkielisessä ympäristössä sekä kieleen liittyviä asenteita. Raija kertoo, että kenttätyötä tehdessä ja karjalankielisten mummojen kanssa pagistessa myös oma karjalan kielen taito kehittyi.
Raija kertoo, että Aunuksen seudun livvin kieli pysyi karjalaisissa kylissä yhtenäisenä 1900-luvun alkupuolelle saakka, vaikka ympäristö muuten oli venäjänkielistä. Autonomian ajan venäläistämispyrkimykset ja venäjän kieltä painottava kielipolitiikka vaikuttivat kuitenkin voimakkaasti Raja-Karjalassa puhuttuun livvinkarjalaan.
– Innostuin väitöskirjan myötä kaksikielisyystutkimuksesta ja myös karjalan kielen elvytykseen liittyvistä kysymyksistä. Karjalan kielen elvytyksen realistinen tavoite ei luonnollisestikaan enää voi olla karjalainen yksikielisyys, vaan aito, kansanidentiteettiä arvostava ja toimiva kaksikielisyys, Raija toteaa.
“Karjalan kielen elvytyksen realistinen tavoite ei luonnollisestikaan enää voi olla karjalainen yksikielisyys, vaan aito, kansanidentiteettiä arvostava ja toimiva kaksikielisyys.”
– Raija Pyöli
"Kahtel puolel rajua karjalazet kazvau"
Raija kertoo, että karjalaisuus kehittyi viimeisen noin tuhannen vuoden aikana suomensukuisen alkuperäisasutuksen ja myöhemmin Karjalaan siirtyneiden itäslaavien rinnakkaiselosta. Karjalan kieli jaotellaan kolmeen, neljään tai viiteenkin kielimuotoon riippuen tutkimusperinteestä. Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytyshanke käyttää jakoa kolmeen eri murteeseen: varsinaiskarjalan murre jakautuu vienankarjalaan ja eteläkarjalaan, kolmas murre on aunuksen- eli livvinkarjala.
Raija korostaa, että karjalan kielestä puhuttaessa on ymmärrettävä Venäjän ja Suomen karjalankielisten yhteisöjen monimuotoisuus ja erilaiset historiat. Sotien jälkeen karjalaiset opiskelivat Venäjällä venäjää ja Suomessa suomea. Molemmissa valtioissa kielen katoamista joudutti kirjoitetun kielen ja kieliopin normiston puuttuminen.
– Suomessa sotienjälkeinen evakkoaika ja sopeutuminen suomenkieliseen valtaväestöön tarkoitti monelle kielen ja uskonnon hylkäämistä. Neuvostoliitossa kommunistinen hallinto suhtautui karjalan kieleen milloin hyväksyvästi, milloin torjuvasti. Viime sotien jälkeen Karjalaan siirtyi venäjänkielistä väestöä Ukrainasta ja Valko-Venäjältä, mikä vahvisti venäjän kielen asemaa, Raija kertoo.
Venäjällä karjalan kielen elvyttäminen alkoi voimallisemmin 1980-luvun loppupuolella. Raija kertoo, että siihen saakka kielipolitiikka oli lähinnä kilpajuoksua venäjän ja suomen kielen välillä.
– Venäjän Karjalassa uranuurtajia olivat kieliaktivistit Ljudmila Markianova ja Pekka Zaikov, jotka kehittivät aktiivisesti livvin- ja vienankarjalan kirjoitusjärjestelmiä ja sanastoja. 90-luvun alussa Petroskoin yliopistoihin perustettiin kansallisten kielten laitokset, joista valmistuivat ensimmäiset karjalan kielen opettajat. Karjalankieliset saivat oman Oma mua -lehden ja karjalankielistä kirjallisuutta julkaistiin aktiivisesti, Raija muistelee.
Markianova teki elvytystyötä myös Suomen suuntaan. Hänen ja Raijan yhteistyöstä syntynyt livvinkarjalan suomi-karjala-sanakirja ilmestyi Salmi-Säätiön kustantamana vuonna 2008. Vuosikymmenten ystävyys johti myös Ljudmilan elämäkerran kirjoittamiseen. Elämäkerta Elostu suurembi ruado ilmestyi vuonna 2021. Tästä innostuneena Raija kirjoitti myös oman elämäkertansa Piikatytöstä piireihin. Karjalaisevakon lapsi muistelee, joka ilmestyi tammikuussa 2024.
Onnistunut elvytystyö näkyy uusien sukupolvien innostuksena
Raija kertoo, että karjalan kielen tilannetta hankaloittaa erityisesti tämän hetken poliittinen tilanne, joka jumittaa käytännön yhteistyön valtionrajojen yli niin yksilö- kuin instituutiotasolla.
– Tosiasia on myös, että tällä hetkellä karjalan kielellä ei ole virallista asemaa kummankaan valtion puolella. Venäjällä karjalan kielen tilannetta hankaloittaa lisäksi valtionhallinnon linjaus, joka sallii Venäjän virallisille kielille vain kyrillisten kirjainten käytön. Rajakarjalaiset kielenpuhujat alkavat olla katoava luonnonvara täällä Suomessa, ja myös Venäjän puolella karjalaa äidinkielenään puhuvat siirtyvät pikkuhiljaa tuonilmaisiin, Raija toteaa.
Karjalan kielen nykytilanteeseen Raija suhtautuu kuitenkin varovaisen positiivisesti.
– Elvytyksen siirtyminen yliopistotasolle ja erilaisten digitaalisten alustojen hyödyntäminen on ehdottomasti oikea suunta. Toivottavasti yliopisto täyttää karjalan kielen ja kulttuurin professorin viran heti ensi sijassa. Myös kielilait ja karjalan kielen pysyvä rahoitus olisivat tärkeitä.
– Elvytystyön parhaita tuloksia on se, että on syntynyt uusi sukupolvi karjalaisia, jotka ovat oppineet kielensä opiskellen. Heidän panoksensa karjalan kielen elpymisessä on merkittävä, sekä kodissa että sen ulkopuolella. Vakaa käsitykseni on, että kieli välittyy seuraavalle sukupolvelle vain niin, että sitä puhutaan aktiivisesti kodeissa. Meidän karjalaismummojen jälkeen tulevaa tilannetta en halua lähteä ennustamaan, Raija toteaa.
Henkihieverissä sinnittelevän karjalan kielen tulevaisuus näyttää ponnisteluista huolimatta yhä epävarmalta. Moni juuriltaan karjalankielinen kokee karjalan kielen merkitykselliseksi, mutta arjessa silti toissijaiseksi. Kielen katoamista jouduttaa irtautuminen maaseudun perinteisestä ortodoksikarjalaisesta elämäntavasta ja siihen liittyvistä perinteistä.
Miksi karjalan kieli on ylipäänsä tärkeää pitää elossa?
– Tähän on vaikea vastata. Vähemmistön katoamisen seuraukset ovat henkilökohtaisia eivätkä juurikaan vaikuta enemmistöön. Nykymaailmassa kieliä katoaa kartalta koko ajan. Karjalan osalta jäävät kuitenkin elämään runsas tallennettu materiaali, painettu kirjallisuus ja vähäinen, mutta aktiivinen kieltä taitava yhteisö. Olen kielen suhteen realisti, mutta myös valmis taistelemaan niin kauan kuin henki pihisee, Raija toteaa.