Leena Pietikäinen: "Joskus yksikin kosketus omiin juuriin riittää henkisen yhteyden oivaltamiseksi"

Kiuruvetinen Leena Pietikäinen (os. Toivonen) on karjalainen, epäilemättä. Haastattelua on kestänyt noin puoli minuuttia ennen ensimmäistä itkua ja sitä välittömästi seuraavaa naurua.

– Anteeksi, mutta minä olen tämmöinen karjalainen, Leena vitsailee kyynelten lomasta.

Tällä kertaa itku aktivoitui sanasta Suistamo, joka on Leenan vanhempien kotipitäjä. Isä oli Petäjäselän Toivosia ja äiti Makkosia Hovinahosta. Molemmat olivat ortodokseja, ja he ehtivät mennä naimisiin ja rakentaa oman kodin Suistamolle. Evakkomatka vei perheen Pohjanmaan, Rautalammin ja Juuan kautta Kiuruvedelle, jossa Leena syntyi vuonna -49.

Leenan isän veljistä neljä kaatui sodassa, ja Leena kertoo, että menetys on näkynyt traumana isän puolen suvussa. Leena kertoo, että hänen ukkinsa oli vahvasti uskovainen, johon varmasti myös poikien kuolemilla oli osaa. Leenan isä halvaantui ja menehtyi 20 vuotta myöhemmin vuonna 1993.

– Meidän karjalaisten sisällä on kyky itkeä ja nauraa, ja sillä tavalla käsitellä rankkojakin asioita. Ja toisaalta meissä on myös vahva tahto selviytyä. Joskus tuntuu, että karjalaisilla on jonkinlainen yhteinen geenimuisti, jossa yhteisön kokemukset, ajatukset ja selviytymiskeinot ovat tallella, Leena kuvailee.

Ortodoksisuus on läsnä kaikkialla

 Leena kertoo, että hänen lapsuudessaan Kiuruvedellä ortodoksisuus oli läsnä kaikessa.

– Ortodoksikarjalaisuus ei ole vain uskonto, vaan elämäntapa. Ei ole olemassa mitään tarkkaa rajaa sille missä uskonto ja elämä eroavat, vaan ne kulkevat aina yhdessä, Leena toteaa.

– Minun lapsuudessani ortodoksisuus ei ollut mitään erikoista, kun meitä ortodoksilapsia oli niin paljon. Se oli sitä elämää ja se näkyi kaikkialla meidän yhteisössämme.

Leena liikuttuu kertoessaan siitä, miten tärkeää hänelle oli jatkaa suvun perinteitä ja kastaa myös omat lapsensa ortodoksisen kirkon jäseniksi.

– Minulle oli äitinä tärkeää kastaa omat lapset ortodokseiksi. Tapasin körttitaustaisen mieheni nuorena ja menimme pian naimisiin. Hän kävi kirkossa paljon minun mukanani ja muistan, miten häneltä aina udeltiin, että oliko hän vaihtanut uskontoaan.

– Eihän meidän perinteeseemme kuulu käännyttäminen, ei edes perheen sisällä, Leena toteaa.

– Mieheni on pysynyt luterilaisena, mutta tiedän hänen olevan iloinen siitä, että meidän lapsemme ovat ylpeästi ortodoksikarjalaisia.

Leena kertoo, että vanhin tytär asuu Lontoossa ja on naimisissa italialaisen kanssa. Myös heidän lapsensa on kastettu ortodokseiksi, kuten myös Saksassa asuvan nuorimman tyttären lapset.

– Keskimmäinen tyttäreni löysi aikoinaan ortodoksikarjalaisen miehen Puroniemen nuortenleiriltä, ja vävyni Mikko Sidoroff on nyt Joensuun ortodoksisen seminaarin johtaja, Leena kertoo.

“Ortodoksikarjalaisuus ei ole vain uskonto, vaan elämäntapa. Ei ole olemassa mitään tarkkaa rajaa sille missä uskonto ja elämä eroavat, vaan ne kulkevat aina yhdessä.”

– Leena Pietikäinen

Leena kertoo huomanneensa, miten monelle omat juuret tulevat tärkeämmiksi vanhemmiten. Moni luterilaiseksi kastettu ortodoksikarjalainen on palannut ortodoksiseen yhteisöön esimerkiksi ortodoksisen vanhempansa tai isovanhempansa hautajaisten jälkeen.

– Moni on minulle kertonut, että ortodoksiseen kirkkoon tuleminen on tuntunut eräänlaiselta kotiinpaluulta. Kai se tietoisuus omasta alkuperästä jollakin tavalla säilyy jokaisen karjalaisjuurisen selkäytimessä, Leena pohtii.

Leena korostaa myös yksittäisten ihmisten sekä kohtaamisten ja vuorovaikutuksen merkitystä ortodoksikarjalaisen identiteetin rakentumisessa.  

– Joskus yksikin kosketus omiin juuriin riittää henkisen yhteyden oivaltamiseksi. Siinä jollakin tavalla konkretisoituu se minuus osana isompaa jatkumoa.

– Vuorovaikutukseen kuuluu myös henkinen vapaus ja oikeus kyseenalaistaa ja pohtia omaa identiteettiään. Uskontoon liittyvissä asioissa tulee ristiriitoja aivan kuten muussakin elämässä, Leena toteaa.

Kiuruveden Pyhän Nikolaoksen kirkko toimii entisen apteekin tiloissa.

Aitoa ja rakentavaa ekumeniaa

Kuljen Leenan perässä Kiuruveden ortodoksisen kirkon kauniin kirkkosalin läpi. Seiniltä katsovat isä Antero Petsalon maalaamat kauniit freskot ja ikonit. Komean kattokruunun kiinnitys vaikuttaa rapistuneelta, ja Leena kertoo kattokruunun tippuneen muutama vuosi sitten alas.

– Joku vuosi sitten isä Antero innostui antamaan vähän vauhtia kattokruunulle pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Se irtosi katosta ja rysähti maahan muutaman sentin päähän minusta, Leena kertoo. Onneksi kukaan muukaan ei jäänyt alle, Leena kertoo.

Leenan puheista välittyy Kiuruveden eläkkeellä olevan rovastin, isä Anteron valtava merkitys alueen ortodoksikarjalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisessa ja ortodoksiyhteisön rakentamisessa.

– Isä Antero on mahdottoman taitava hengen luomisessa. Ihmisistä tämä toiminta on paljon kiinni, ja isä Anteron aktiivisuus ja idearikkaus on vaikuttanut paljon siihen, millainen ilmapiiri Kiuruvedelle on muodostunut, Leena jatkaa.

Seiniltä meitä tarkkailevien pyhimysten silmien alla on myös luontevaa pohtia Ylä-Savon vahvaa ekumenian perintöä. Kiuruvesi on vahvaa körttiseutua, mutta uskontokunnat vaikuttavat alkuhankaluuksien jälkeen onnistuneen elämään sopuisasti rinnakkain.

– Ortodoksisuus ja ekumeeninen elinympäristö ovat opettaneet minulle muiden ihmisten ymmärtämisen taitoa ja avarakatseisuutta. Oman taustani takia olen aina kokenut erilaisuuden rikkautena, Leena kertoo.

– Kävin itse ensimmäisen kerran Aholansaaressa tänä kesänä, ja tuntui kotoisalta laulaa Siionin virsiä siellä Paavon tuvassa. Minähän osasin ne kaikki ulkoa, kun niitä laulettiin koulussa ja myös kyläläisten ja mieheni suvun körttiseuroissa. Mielestäni se on aina jokaisesta yksilöstä itsestään kiinni, että haluaako rakentaa vastakkainasettelua vai hyväksyykö ja arvostaako toiseutta, Leena pohtii.

Leenan mukaan rikas hengellinen kulttuuriperintö on yksi Ylä-Savon vahvuuksista, jota on tultu ihmettelemään kauempaakin.

– Työskentelin aikoinaan Ylä-Savon EU-koordinaattorina Iisalmessa, ja meille tuli Unescon tutkijoita tutustumaan alueen kulttuuriperintökohteisiin. He ihmettelivät miten meidän alueellamme niin monet erilaiset uskonnot toimivat hyvin monikerroksellisesti ja rauhanomaisesti keskenään. Se oli jäänyt heille eräänlaisena matkan kohokohtana mieleen, Leena kertoo.

Suvun kanssa kotiseutumatkalla Karjalassa. Kuva: Leena Pietikäinen.

Juurimatkat Karjalaan

Leenalla on ollut tilaisuus käydä Suistamon Petäjäselässä kaksi kertaa. Ensimmäisellä matkalla vuonna 2002 oli mukana sukulaisia ja muita petäjäselkäläisiä perhekuntia. 

– Matkalla oli monenlaisia ongelmia ja onnistuimme löytämään vain vanhempieni kotipaikan, emme mummolaani. Tuliaisiksi toin kiviä uunin raunioista, ja olen hiotuttanut niistä koristeita kehyksiin, Leena kertoo.

Toisen kerran Leena kävi Petäjäselässä kesällä 2017 Suistamon Toivosten sukuseuran jäsenten kanssa.

– Tällä kertaa löysimme sekä mummolan että isomummolankin pihapiirit. Pidimme sukuseuran kokouksen isomummon pihassa ja Suistamon luonto oli kauneimmillaan. Käet kukkuivat, kullerot ja orvokit tuoksuivat ja tajusimme kaikki, miksi kotiseutu oli jäänyt niin lähtemättömästi mieliin ja muistoihin. Konkreettinen käynti suvun kotipaikoilla oli todella vahva ja liikuttavakin kokemus, Leena kertoo.

“Muutin oppikoulun takia pois kotoa jo 11-vuotiaana, ja olen joutunut siitä saakka huolehtimaan omista asioistani ja pärjäämään itsekseni.”

– Leena Pietikäinen

"Leenalle ei sitten koskaan sanota ei"

Leena jäi muutama vuosi aikaisemmin eläkkeelle Kiuruveden kaupungin suunnittelupäällikön virasta. Aktiivinen nainen ei ole jäänyt toimettomaksi, vaan on aktiivinen yhdistystoimija ja myös vetää Kiuruveden tiistaiseuratoimintaa. Kirkon eri luottamustoimissa Leena kertoo toimineensa yli 40 vuotta, mutta jääneensä niistä pois seurakuntaliitosten myötä. Leena toimii nykyisin vain oman kirkon pyhäkkötoimikunnassa.

Leena kertoo, että aktiivisuus ja omatoimisuus on rakentunut elämänkokemuksen myötä. Hän joutui muuttamaan oppikoulun takia pois kotoa jo 11-vuotiaana, ja on joutunut siitä saakka huolehtimaan omista asioistaan ja pärjäämään itsekseen.

– Jos huomaan, että jotakin pitäisi tehdä, niin en jää odottelemaan valmista vaan teen sen sitten itse, Leena kertoo nauraen.

Viime vuosien merkittävimpiä vapaaehtoisponnisteluita on ollut myös Kiuruveden ortodoksisen kirkon historiakirjan, Ortodoksinen kirkkopolkumme: Kiuruveden ortodoksisen seurakunnan historia 1950–2015, aineiston kokoaminen yhdessä historiantutkija YTT Jaana Luttisen kanssa.

– Laskeskelin jossakin vaiheessa, että kirjaan meni kokonaisuudessaan vuosi työaikaa, Leena kertoo.

Leenan tehokkuus ja kyky hoitaa asioita ovat kylillä varsin laajasti tiedossa. Leena kertoo, että häneltä kysellään neuvoja ja apua vieläkin, jos jokin asia pitää saada aikaiseksi. Myös tarkan, tiukan ja periksiantamattoman matriarkan maine on seurannut Leenaa eläkkeelle.

– Olin jo jäänyt eläkkeelle, kun sattumalta kuulin, että työpaikalla oli joitakin uusia työntekijöitä ohjeistettu "että Leenalle ei sitten sanota koskaan ei", Leena nauraa.