Maanviljelijä ja runolaulaja Väinö Kuljukka: "Kaikkien kanssa pitäisi osata elää yhdessä"

– Mikäs vuosisata se olikaan? On siitä jo jonkin aikaa, vitsailee kiuruvetinen maanviljelijä ja runolaulaja Väinö Kuljukka, kun kyselen hänen syntymäaikaansa.

Syntymästä on tosiaan vierähtänyt jo tovi. Suistamon Koiton kylässä maaliskuun 3. päivä vuonna 1930 syntynyt Väinö on kokenut sotavuosien ja kotiseudun menettämisen surut ja nähnyt ortodoksikarjalaisen yhteisön muutokset. Väinö toteaa, että vaikeista ajoista on selvitty työtä tekemällä, sillä sodanjälkeisessä Suomessa muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Väinö Kuljukka viettää 95-vuotispäiväänsä maaliskuun alussa.

Väinö on suistamolaisen runolaulaja ja kanteleensoittaja Timo (Timofei) Lipitsän (1857–1950) lapsenlapsi. Runolaulua Väinö kertoo kuulleensa isoisältään jo varhaislapsuudessa Suistamolla. Kotona runolaulajien ja itkijöiden perinnettä jatkoi myös Väinön äiti, Pelagea Kuljukka.

Sotien jälkeen Karjalan laulumaat ja runolaulun kulta-aika jäivät taakse, ja runolaulajien arvostus romahti. Uusilla asuinpaikoilla Kiuruvedellä vastassa oli sotienjälkeinen arki, jossa venäläisyydeksi ja pakanallisuudeksi koettua ortodoksikarjalaisuutta ei katsottu hyvällä. Timo Lipitsä eli viimeiset vuotensa sokeana ja köyhänä Kiuruveden Niemiskylässä, jossa hän kuoli vuonna 1950. Lipitsä haudattiin Kiuruveden luterilaiselle hautausmaalle, ja myöhemmin Iisalmen Suistamo Seura pystytti hänen haudalleen muistomerkin.

Runolaulaja Timo Lipitsän hautamuistomerkki Kiuruveden luterilaisella hautausmaalla. Kiuruveden luterilainen kirkko oli Lipitsän hautajaisissa täynnä omaisia, karjalaista siirtoväkeä ja muuta yleisöä.

Väinön kiinnostus oman suvun runolauluperinteitä kohtaan syveni perinteentutkija Anna-Liisa Tenhusen käytyä haastattelemassa häntä tutkimustyöhönsä liittyen. Sittemmin Väinö on esittänyt ukiltaan oppimia runolauluja kuten Kilpalaulanta, Luojan virsi ja Olin orjana Virossa karjalaisten tapahtumissa eri puolella Suomea ja menetettyä Karjalaa.

Väinö muistaa vielä lapsuusajat Karjalassa, kun Timo-ukki oli vielä hyvässä kunnossa.

– Muistan miten hän hyppyytti minua jalkansa päällä meillä kotona. Kyllähän minä hänen laulujaankin osaan, vaan alkaa muisti jo vähän heiketä, Väinö harmittelee.

Väinö kertoo perheensä päätyneen sotien jälkeen Kiuruvedelle asumaan vuonna 1946. Väinö teki metsätöitä talvisin, ja työnteko jatkui kesällä vanhempien tilan rakennustöissä. Samaan aikaan Väinö teki peltotyöt ja kaivoi ojia. Asettuminen Kiuruvedelle ei sujunut karjalaisilta ongelmitta.

– Täällä oli ystävällisiä ja hyviä ihmisiä, mutta kyllä meitä ortodoksikarjalaisia vieroksuttiin ja syrjittiin myös. Sanon aina kaikille, että on tärkeää ottaa uudet asukkaat perheineen mukaan yhteisiin toimintoihin. Oli mikä tahansa uskontokunta kyseessä, niin kaikkien kanssa pitäisi osata olla yhdessä. Ihmiset pitää saada yhteyteen keskenään. Erikseen ei saa eikä voi olla, Väinö muistuttaa.

Karjalaisväestön sopeutumista Kiuruvedelle helpotti oman kirkon rakentaminen. Väinö kertoo olleensa poikamiesaikoinaan mukana Pyhän Nikolaoksen kirkon suunnittelu- ja rakennusvaiheissa sekä seurakunnan luottamustehtävissä. Hän toimi pitkään myös kirkon kellonsoittajana ja opetti soittotaitoa myös muille.  

Vuonna 1956 Väinö avioitui. Ensimmäiset vuodet pariskunta asui Väinön vanhempien kotitilan yläkerrassa, kunnes kasvava perhe hankki oman maatilan.

– Tilaan kuului paljon metsää, ja sen myynnillä ja maatilan pyörittämisellä sain laskut maksettua ja perheen elätettyä. Sillä tavalla päästiin jaloilleen pikkuhiljaa, Väinö kertoo.

Maanviljelyn ja metsänhoidon ohessa Väinö teki myös maanviljelyyn liittyviä keksintöjä, joista tunnetuin on tuorerehun säilömismenetelmä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt patentoida keksintöään ajoissa, ja säilönnässä käytettävää muurahaishappoa valmistava norjalaisyritys ehti väliin.

Väinö asuu nykyään itsekseen Kiuruveden keskustan tuntumassa, ja kotitilaa hoitaa jo pojanpoika. Kotipalvelu käy päivittäin, ja lähisuku katsoo Väinön perään. Naapurit ja ystävät käyvät myös välillä kylässä.

– Olen pärjännyt hyvin itsekseni, välillä käyn kaupoilla ja tuttuja tapaamassa. Eikä sitä tässä iässä samalla tavalla tule lähdettyä juoksentelemaan noin vaan, Väinö nauraa.

Kysyn Väinöltä mikä on hänen pitkän ikänsä salaisuus. Väinö toteaa, että Lipitsän suvussa ollaan pitkäikäisiä. Osansa voi olla myös elämällä maanviljelijänä – töitä on pitänyt aina tehdä ja kunnossa on pitänyt pysyä, koska perheen elanto on ollut siitä kiinni.

– Muistan miten kotona Karjalassa meidän tuolloin ainakin 80-vuotias mummo katseli minua ruokapöydän toiselta puolelta ja sanoi yhtäkkiä, että kyllä sinä Väinö olet sitten harvinaisen pitkäikäinen. En tiedä mistä hän sen sai päähänsä, mummo totesi vain että osasivathan kiinalaisetkin määrittää ihmisen eliniän jo 10 000 vuotta sitten, Väinö kertoo.

– Minulla on niin laaja elämänkatsomus, että eihän sitä tiedä kuinka monta vuotta tässä vielä eletään, Väinö toteaa iloisena.

 – Se vain minua harmittaa, että nykyajan seitsemänkymppiset naiset eivät osaa enää tanssia.

Hyvää Kalevalan päivää!