Anitta ja Markku Julkusen rakastumisesta alkoi myös pariskunnan yhteisen ortodoksikarjalaisen identiteetin ja elämän rakentuminen. Aikuisiällä yllättänyt rakkaus on auttanut menneiden hyväksymisessä ja opettanut olemaan kiitollinen jokaisesta yhdessä vietetystä hetkestä.

*Anitta ja Markku Julkunen Bomban tsasounan edessä Nurmeksessa.*

Markku paljastaa, että pariskunnan ensikohtaaminen tapahtui verkossa. Molemmat olivat laittaneet ilmoituksen samalle treffisivustolle, ja Markku kertoo kiinnittäneensä välittömästi huomiota Anittan viehättävään profiilikuvaan, jossa hänellä oli yllään punainen feresi.

Anitta kertoo, että Markku hurmasi hänet kirjoitustaidollaan ja laajalla tietämyksellään. Yhdistävä tekijä oli myös kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan.

Ensitapaaminen sovittiin Nurmekseen, jonne Markku matkusti bussilla.

– Näin linja-auton ikkunasta punaiseen pukeutuneen naisen minua odottamassa, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä, Markku kertoo.

Tunne oli molemminpuolinen, sillä tapaamista seurasi Markun muuttaminen Nurmekseen ja kaksi vuotta myöhemmin myös avioliitto. Pariskunta vihittiin Nurmeksen ortodoksisessa kirkossa vuonna 2012. Anittan vihkipukuna oli sama, Markutkin netissä hurmannut punainen feresi.

– En olisi voinut kuvitellakaan näin onnellista elämää, mitä olen viimeiset viisitoista vuotta saanut Anittan kanssa viettää, Markku toteaa.

Markku kertoo, että avioliitto oli alku myös yhteiselle ortodoksikarjalaiselle identiteetille, jonka rakentamista molemmat olivat ehtineet tahoillaan jo aloittaa.

*Anittan ja Markun häitä juhlittiin kesällä 2012. Kuva: Anitta ja Markku Julkunen.*

Ortodoksisuus kulki elämässä mukana

Markku kertoo syntyneensä Pohjois-Savossa Riistavedellä karjalaisten isovanhempiensa peräkammarissa. Hänen äitinsä Anna Annikki os. Papunen oli ortodoksi ja isä Eino luterilainen. Markku kastettiin isän mukaan luterilaiseksi. Markun äiti on syntynyt Kitelässä Impilahdella, ja hänellä on sukujuuria myös Suistamolla ja Korpiselässä. Isän sukujuurista löytyy myös Liperin ortodokseja.

Markun lapsuudessa karjalaisuus näkyi pyöröjen ja piiraitten tuoksuna, ikonina mummolan nurkassa, buabon silmien ristimisenä ja valtakielestä erottuvana puheena. Kotikylässä oli muitakin impilahtelaisperheitä ja seka-avioliitoon vihittyjä.

– Lapsuudestani en muista mitään syrjintää karjalaisuuden vuoksi, mutta sotien jälkeen ortodoksikarjalaiset koettiin jotenkin liian erilaisiksi, ryssänkirkkolaisiksi. Äitini muisteli, miten sota-aikana eräs opettaja laittoi koulussa karjalaiset pesäpallossa vihollisen puolelle ja savolaiset taas isänmaan puolelle, Markku kertoo.

Markku kertoo, että lapsuudenkoti ei ollut erityisen uskonnollinen eivätkä uskonnolliset asiat juurikaan kiinnostaneet häntä nuorempana. Kiinnostus omia ortodoksikarjalaisia juuria kohtaan kasvoi pikkuhiljaa.

– Aikuisena minulle tuli vahvasti sellainen olo, että luterilainen kirkko ei ollut minua varten. Otin yhteyttä Kuopion ortodoksiseen seurakuntaan ja menin tapaamaan isä Mikko Kärkeä. Isä Mikko toivotti minut tervetulleeksi kotiin, ja liityin ortodoksisen kirkon jäseneksi ilman minkäänlaisia katekumeenikouluja.

Nurmeksessa syntynyt ja taustaltaan luterilainen Anitta kertoo, että kiinnostus ortodoksikarjalaisuutta kohtaan alkoi hänen löydettyään isovanhempiensa ullakolta Ilmari Kiannon Vienan Karjala – Kalevalan kehto -kirjan.

– Innostuin ortodoksikarjalaisuudesta aivan valtavasti ja lainasin kirjastosta kaiken aihetta käsittelevän kirjallisuuden. Aloin myös käydä ortodoksisissa jumalanpalveluksissa luterilaisen ystävättäreni kanssa, Anitta kertoo.

Suhdetta ortodoksikarjalaisuuteen lujitti myös Anittan ortodoksikarjalainen sylikummi, salmilainen Helli (Jelena) Oranen (os. Salmela, ent. Belov). Helli oli muuttanut pois Nurmeksesta jo Anittan ollessa pieni, ja yhteydenpito katkesi kymmenen vuoden ajaksi.

– Ollessani noin 10-vuotias näin unta, että minua vastaan tulee tietä pitkin nainen, joka kertoo olevansa kummini. Viikon päästä, Suojärven pitäjäseuran pruazniekan jälkeen, sama unen nainen koputti ovelleni ja esitteli itsensä Helli-kummikseni.

Siitä lähtien Anitta piti kummiinsa säännöllisesti yhteyttä ja myös vieraili hänen luonaan Leppävirralla ja Kuopiossa. Anitta olisi halunnut osallistua Hellin kanssa myös ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, mutta kummi kieltäytyi ottamasta häntä mukaan.

– Helli totesi, että koska minut oli luterilaiseksi kastettu, ei hän halunnut tulla siihen väliin, Anitta kertoo.

Ortodoksisuus kuitenkin seurasi Anittaa elämänvaiheesta toiseen. Hän opiskeli Pieksämäellä diakonissaksi, aloitti opiskelun jälkeen työt Nurmeksen seurakunnassa ja meni naimisiin joensuulaisen ortodoksimiehen kanssa. Miehen suku oli Taipaleen seurakunnan vanhoja ortodoksisukuja. Seka-avioliitto herätti vastustusta molemmissa kirkkokunnissa.

– Meidät vihittiin luterilaisin menoin, sillä silloinen ortodoksipappi ei suostunut vihkimään meitä ortodoksikirkossa, koska olin luterilainen. Pahinta oli kuitenkin, kun sain kuulla, että mieheni oli kääntynyt luterilaiseksi ilman, että hän kertoi siitä minulle mitään. Häntä oli painostettu sillä, että minulta loppuisivat diakonissan työt seurakunnassa, jos hän ei muuttaisi uskontoaan, Anitta kertoo.

Anitta kertoo, että vielä 70-luvulla ortodoksisella ja luterilaisella papistolla saattoi olla keskinäisiä ristiriitoja, jotka heijastuivat seurakuntalaisten elämään. Suhtautuminen toisiin uskontokuntiin oli välillä hyvinkin epäluuloista, ja ortodoksisuuteen viitattiin usein kuvienpalvontana. Tilanne parani ekumeenisen ajattelun ja uuden aikakauden pappien myötä.

Anitta kertoo, että luterilaiseksi kääntymisen jälkeen hänen puolisonsa sai töitä seurakunnan suntiona. Sisimmissään puoliso koki kuitenkin olevansa yhä ortodoksi ja suri paljon sitä, ettei saisi kuoltuaan ortodoksisia hautajaisia.

– Meillä molemmilla oli aikomus liittyä ortodoksiseen kirkkoon heti eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Sairastuin kuitenkin vakavasti hieman ennen eläköitymistäni vuonna 2007, eikä minulla ollut voimia hoitaa liittymisasiaa. Pitkään sairastellut mieheni kuoli seuraavana vuonna, yhä luterilaisen kirkon jäsenenä. Hänen kuoliniltanaan sytytin tuohukset, etsin netistä panihidan ja luin sen hänelle ääneen, Anitta kertoo.

– Kesällä 2010 tulin siihen johtopäätökseen, että ortodoksiseen kirkkoon liittymiselle ei ollut enää mitään estettä. Kävin liittymisen yhteydessä menneisyyteni asiat läpi isä Andrei Verikovin kanssa. Mieheni kohtalo oli jäänyt vaivaamaan, mutta isä Andrei lohdutti, että kerran ortodoksi oli aina ortodoksi. Pystytimme lasten kanssa mieheni haudalle puisen karjalaisen hautaristin, ja pidämme siellä hänelle panihidan vuosittain.

*Markku ja Anitta ovat toiveikkaita sen suhteen, että raja aukeaisi ja luovutetussa Karjalassa pääsisi taas käymään.*
– Historia on eräänlaista aaltoliikettä, eikä mikään ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Venäjä on myös Venäjä, ja siellä olosuhteet saattavat muuttua päivässä toisenlaisiksi.

Nurmeksessa kieli ja uskonto näkyvät

Markku ja Anitta kertovat, että Nurmeksessa ortodoksikarjalaisuus on läsnä joka paikassa. Pariskunta osallistuu aktiivisesti jumalanpalveluselämään, ja Markku toimi myös Bomban tsasounan isännöitsijänä eli starostana viime vuoteen saakka. Anittan mielestä ortodoksikarjalaisuudessa on tärkeää säilyttää esimerkiksi praasniekkaperinne ja karjalankieliset palvelukset, varsinkin Itä-Suomen seurakunnissa.

– Viime vuosina olemme saaneet tututustua myös slaavilaisiin ortodoksisiin joululauluihin, koljadoihin. Se on tuonut kaivatun lisän ortodoksiseen lauluperinteeseen, Anita kertoo.

Suojärveläisten evakkojen vuoksi Ylä-Karjala on vahvaa karjalankielistä seutua, ja kieltä käytetään myös kirkollisissa toimituksessa erityisesti Rasimäen ja Bomban tsasounissa.

– Muutettuani Nurmekseen törmäsin hautausmaatalkoissa miehiin, jotka puhuivat karjalaa. Siinä vaiheessa hoksasin, että samalla tavalla oma mummonikin puhui. En vain ollut tajunnut, että kyseessä on karjalan kieli, kun ei siitä lapsuudessani mielletty omaksi kielekseen, Markku kertoo.

Anitta kertoo opiskelleensa livvinkarjalaa kaksi vuotta Nurmeksen kansalaisopistossa, minkä lisäksi pariskunta on opiskellut siellä yhdessä myös varsinaiskarjalaa. Molemmat seuraavat aktiivisesti karjalankielisiä sivustoja verkossa.

– Minulla oli jonkin verran kielipohjaa, sillä naapurustossa asui paljon karjalankielisiä suojärveläisiä ja kummini kautta olin kuullut myös paljon livvinkarjalaa. Hän myös kirjoitti minulle karjalankielisiä kirjeitä ja liitti niihin karjalankielisen sanaston mukaan. Yllättävän moni karjalankielisistä kuitenkin kielsi pitkään oman kielitaustansa. Ehkä kyse on syrjinnästä ja traumasta, joka näkyy menneisyyden kieltämisenä ja ylikorostuneena haluna sulautua valtaväestöön, Anitta pohtii.

Molempia kiinnostava sukututkimus on tuonut myös lisää sävyjä ortodoksikarjalaisuuteen. Markku kertoo, että sukutiedon lisääntyminen konkretisoituu erityisesti kirkossa käydessä.

– Jollakin tavalla suvun vainajat ovat vahvemmin läsnä kirkossa, kun heidät on oppinut tuntemaan nimiä myöten.

*“Karjalaisuudesta saa ja pitää olla ylpeä, mutta ilman että tuomitsee tai alentaa muita. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja muistetaan, että olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä.”*
*– Markku Julkunen*

Julkinen keskustelu tarvitsee lisää tietoa ja suvaitsevaisuutta

Markku osallistuu aktiivisesti ortodoksikarjalaisuutta käsittelevään keskusteluun erilaisissa verkostoissa, ryhmissä ja keskusteluforumeissa. Hän toimii myös useiden sukututkimusta ja osittain myös karjalaisuutta käsittelevien someryhmien ylläpitäjänä. Digitaaliset alustat ovat luoneet uudenlaista yhteisöllisyyttä, mutta vahvistaneet myös ääriajattelua.

– Sosiaalisen median suosituimpia ortodoksisivustoja seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että nykykirkossakin on osittain myös varsin ahdasmielistä porukkaa mukana. Niiden ryhmien keskusteluja ei juurikaan tee mieli kommentoida. Varsinkin teologiset neuvot kannattaisikin jättää papistolle, Markku toteaa.

Markku lisää, että samankaltainen ehdottomuus näkyy usein myös karjalaisuuden ympärillä käytävässä keskustelussa. Sosiaalinen media mahdollistaa erilaisten informaatiokuplien sisällä elämisen, joissa yksi näkökulma karjalaisuuteen muodostuu helposti kaikenkattavaksi totuudeksi. Markku toteaa, että todellisuus ei ole koskaan mustavalkoinen.

– Nykykeskustelussa karjalaiset lokeroidaan usein yhdeksi homogeeniseksi joukoksi, mikä ei pidä paikkaansa. Karjalaisuuden monimuotoisuudesta ja laajuudesta kertoo sekin, että Kannaksen Karjalan sukujen jälkeläiset eivät välttämättä edes tiedä, että oli tai on olemassa karjalan kieltä äidinkielenään puhuva ortodoksinen karjalaisväestö. Samoin osa karjalan kielen opiskelun kautta karjalaisuutensa löytäneistä nuorista on usein liian ehdotonta ja näkee helposti kulttuurista omimista myös sellaisissa asioissa, joissa sitä ei ole. He eivät aina ymmärrä, että on olemassa myös suomenkielistä ja luterilaista karjalaisuutta ja karjalaisuuksien erilaisia välimuotoja.

Liiallinen menneissä eläminen ja karjalaisuuden liiallinen nostalgisointi eivät saa Markulta myöskään kannatusta.

– Ymmärrän täysin Karjala-kaipuun, mutta monissa keskusteluryhmissä esiintyvä mielikuva paikasta, jossa aurinko aina paistoi ja käki kukkui lehdossa, tuntuu joskus rasittavalta. Karjalaisuus ei myöskään jalosta ihmistä eikä tee hänestä muita parempaa, Markku toteaa.

– Karjalaisuudesta saa ja pitää olla ylpeä, mutta ilman että tuomitsee tai alentaa muita. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja muistetaan, että olemme kaikki ennen kaikkea ihmisiä.

Markku ja Anitta Julkunen: “Rakastuminen oli yhteisen ortodoksikarjalaisen elämän alku”

Pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisen tsasouna Bomballa

Ikoninurkkaus on ortodoksikarjalaisen kodin sydän