Viktor ja Aleksi Jetsu: "Ortodoksikarjalaisuus on kaikessa mukana olevaa elämän todellisuutta"
Viktor ja Aleksi Jetsun mukaan ortodoksikarjalaisuus on kaikessa mukana olevaa elämän todellisuutta, jota ei erikseen tarvitse etsiä.
Aleksi ja Viktor kotimaisemissa Kallaveden rannalla.
Salmissa vuonna 1938 syntynyt Viktor Jetsu on tehnyt elämäntyönsä kanttorina eri puolilla Suomea. Vaasan ortodoksisen seurakunnan kanttorin tehtävistä hän siirtyi Ortodoksisten Nuorten Liitto ONL ry:n palvelukseen ja lopulta Kuopion ortodoksisen seurakunnan kanttoriksi.
Vuonna -80 syntynyt Viktorin poika Aleksi Jetsu kertoo kasvaneensa ortodoksikarjalaisuuteen sekä isänsä että äitinsä sukujen kautta. Aleksin äiti Rauni Jetsu on omaa sukuaan Värtsilän Matveisia. Aleksi on Jetsun perheen iltatähti, ja perheeseen kuuluu myös kolme vanhempaa siskoa, Maria, Irina ja Nina. Omaa identiteettiään Aleksi kuvailee monipuoliseksi.
– Tiivistän asian niin, että olen vereltäni karjalainen, mutta syntynyt ja kasvanut Savossa eli minussa on kaksi pahaa, kiivas karjalainen ja kiero savolainen. Voiko pahempaa yhdistelmää ollakaan, Aleksi nauraa.
"Siel jäi kallehet pyhät kiriköt da armahat kalmistot"
Salmin Orusjärvellä syntynyt Viktor joutui evakkoon puolitoistavuotiaana. Evakkomatkojen päätteeksi orusjärveläiset sijoitettiin Rautalammille, jossa Viktor on viettänyt lapsuutensa. Saman kadun varrelle nousi kymmenkunta rajakarjalaisten tilaa, naapureista löytyi Mensosia, Kokkosia ja Kirjavaisia.
Evakkoperheet vierailivat tiuhaan toistensa luona, ja aina itkettiin. Viktor kertoo lapsena ihmetelleensä, että mitä ne aikuiset aina itkevät. Että mikä ihmeen ikävä se tuollainen on, että jatkuvasti pitää surra.
Kunnes 90-luvulla koitti ensimmäinen sukumatka Orusjärvelle, Viktorin kotipaikalle Päällysjärven rannalle. Viktor kertoo, miten hän hämmästytti sukulaisensa tunnistamalla äitinsä synnyinkodin rannan vedenalaisen kiven perusteella. Viktor kertoo, että lapsuuden leikeissä aikoinaan löytynyt kivi paikallistui ongelmitta vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeen.
– Pikkupoikana järvi rantoineen ja kivineen tuli tutuksi, kun siinä koko ajan pidi käyvä kezoil, uimassa. Meidän oman rantamme tunnistin siitä, että siinä oli iso siirtokivilohkare vesirajassa. Kahlasin vettä pitkin sinne ja suunnistin kiveltä meidän kotimme kivijalalle, jonka päälle nousin seisomaan. Ja sitten minä rupesin itkemään, Viktor kertoo.
Viktorin äiti tuli perässä, ja kysyi pojaltaan, että mitä tämä oikein itki.
– Minä mammalle vastasin, että nyt kun minä seison tässä minun synnyinkodin kivijalan päällä paljain jaloin, niin minä tunnen miten karjalainen, orusjärveläinen, päällysjärveläinen voimakenttä siirtyy minuun jalkoja myöten koko rungan läpi aina piähän saakka. Että nyt minä mamma ymmärrän teidän itkua, nyt minulla on niin hyvä olla, Viktor kertoo.
Salmin Orusjärvellä syntynyt Viktor joutui evakkoon puolitoistavuotiaana.
Viktor muistelee, miten sodan jälkeen Karjalan kirkollista esineistöä evakuoineen kuorma-auton vetoakseli katkesi Rautalammin kohdalla ja esineet piti siirtää toiseen autoon. Siirrossa oli mukana orusjärveläinen mies, joka tunnisti yhden kuorman ikoneista orusjärveläiseksi.
– Mies totesi, että pyhä Nikolaos haluaa jäädä omien orusjärveläistensä luo, ja sen takia katkaisi auton vetoakselin. Kyseessä oli Orusjärven kirkon ihmeitätekevä pyhän Nikolaoksen ikoni, joka otettiin kuormasta pois ja joka päätyi myöhemmin Rautalammin ortodoksisen kirkon nimikkoikoniksi.
Saman ikonin edessä vastasyntynyt Viktor oli kastettu Orusjärvellä, ja yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin kastettiin myös Aleksi Rautalammin ortodoksisessa kirkossa.
– Ikoni seurasi meitä orusjärveläisiä koko matkan tänne Savoon ja jäi tänne meitä suojelemaan, Viktor toteaa.
Jetsujen perheessä oli kymmenen lasta, joista Viktor on vanhin. Toiseksi vanhin veli Väinö syntyi ensimmäisen evakkomatkan aikana Keski-Pohjanmaalla. – Me aina Viipurissa syntyneen Teuvo-veljeni kanssa kiusattiin Väinöä sanomalla, että hän ei mikään karjalainen ole, kun on Pohjanmaalla syntynyt, Viktor nauraa.
Elävää, luonnollista ja voimaa antavaa kirkollisuutta
Viktor kertoo, että tärkeä osa hänen työtään Kuopion ortodoksisen seurakunnan kanttorina oli alueen tiistaiseuratoiminnan pyörittäminen.
– Kirkkoherra Mikko Kärki kysyi minulta jo työhaastattelussa, että voisinko ottaa kaikki Kuopion alueen tiistaiseurat hoitaakseni. Ja minähän otin, Viktor nauraa.
Viktor kertoo pitäneensä tiistaiseuroista, sillä niissä pääsi puhumaan karjalaa Karjalassa syntyneiden ortodoksien kanssa. Tiistaiseuratoimintaa oli lähes jokaisessa kylässä, ja kokoontumisia oli vuoron perään eri ortodoksiperheissä.
– Tiistaiseuroissa pääsin puhumaan livviksi! Ja pidin siitä, miten tiistaiseuralaiset vielä harjoittivat vanhoja tapoja. Uksella tehtiin ensin aina ristinmerkki ja vasta sitten tervehdittiin muut läsnäolijat. Ja samoin lähtiessä ja portailla tehtiin aina ristinmerkit ja toivotettiin, että Mengiä Jumalan ker. Se oli sellaista elävää, luonnollista ja voimaa antavaa kirkollisuutta, Viktor kuvailee.
Aleksi kertoo, että hän ei ollut lapsena päiväkodissa, vaan joko perhepäivähoidossa kirkkoherran rouvan luona tai Viktorin mukana tiistaiseuroissa eri puolilla maakuntaa.
– Minun päiväni menivät isän kanssa tiistaiseuroissa pullaa ja mehua juoden, Aleksi nauraa.
Jumalalline liturgii karjalaksi
Viktor kertoo opettaneensa seurakuntalaisille kirkkolaulujen lisäksi myös niiden merkitystä osana jumalanpalvelusta.
– Pyrin aina kaikille selventämään mitä tapahtumia jumalanpalveluksessa käsitellään, ja mitä me sen takia laulamme. Jumalanpalvelus ei ole vain kuuntelua tai seuraamista, vaan me samalla elämme siinä tiettyjä asioita.
Viktor kertoo, että sai pian eläkkeelle jäämisensä jälkeen arkkipiispa Leolta pyynnön kääntää liturgia karjalan kielelle. Viktor ryhtyi kääntämään tekstiä ja lähetti valmiit käännökset livvinkarjalan asiantuntijalle Raija Pyölille tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Livvinkarjalaksi kirjoitettu Pühän Tuatan Iivan Krysostoman, Kuldusuun, Jumalalline liturgii ilmestyi vuonna 2016 Karjalan Kielen seuran julkaisemana.
Viktor kertoo olevansa iloinen siitä, että ortodoksikarjalaiselle väestölle merkittävä julkaisu saatiin valmiiksi. Vaikka oman nimen puuttuminen liturgian tekijätiedoista surettaa, Viktor korostaa, että loppujen lopuksi tärkeintä on karjalan kielen edistäminen.
– Olen laulanut karjalankielisen liturgian neljässäkymmenessä temppelissä eri puolilla Suomea. Meillä Kuopiossa pidetään säännöllisesti karjalankielinen jumalanpalvelus, joita oli erityisesti Aunuksesta kotoisin olevan isä Pavel Pugovkinin aikaan helppo pitää, Viktor kertoo.
Aleksi kertoo harmittelevansa, että ei puhu karjalaa, vaikka sitä hyvin ymmärtääkin.
– Toisaalta taas jumalanpalvelus ei ole kielikysymys, vaan se on sakramentti. Sanoma on aina sama riippumatta siitä millä kielellä se esitetään, Aleksi pohtii.
"Siinä menee kaksi ryssän kanttoria"
Aleksi kertoo, että karjalaisuus ja ortodoksisuus näkyivät hänen lapsuudessaan vahvasti. Jetsujen perhe asui Pyhän Nikolaoksen katedraalin vieressä sijainneessa pappilassa.
– Isä oli kanttori ja äiti lauloi kirkkokuorossa, joten olin pienestä pitäen koko ajan katedraalissa ja vain jotenkin elin siinä. Jollakin tavalla katedraali on vieläkin eräänlainen elämän keskipiste, se on se kodikirikkö. Se on varmaan vieläkin enemmän koti kuin mikään muu koti koskaan, Aleksi kuvailee.
– Muistan ponomariajoiltani kaikki suuret arkkipiispat, tiihonit ja paavalit. Muistan miten me pikkuponomarit menimme viitat päällä välillä pihalle hiekkalaatikolle leikkimään. Koko kirkko oli meidän leikkikenttämme, ja se oli ihan normaalia, Aleksi kertoo.
Omassa nuoruudessaan Aleksi ei ole koskaan kohdannut varsinaista kiusaamista, mutta myöntää että nimiyhdistelmä herätti joskus toisissa ihmetystä.
– Meitä ortodokseja oli luokalla tosi vähän, minun lisäkseni japanilaissyntyisen ikonimaalari Petros Sasakin poika. Me olimme sellaisia vastarannankiiskiä kai sitten muutenkin, kummallisia ortodokseja, jotka soittivat viulua siinä missä muut soittivat puhallinsoittimia, Aleksi nauraa.
Monilla vanhemman sukupolven karjalaisilla on rankkojakin ennakkoluuloihin liittyviä kokemuksia, kuten myös Viktorilla. Viktor muistelee, miten hän nuorempana joskus kanttorikoulutuksen aikaan kulki Kuopion torin halki kanttori Teuvo Puronpään kanssa. Torilla seisoskeli puolisenkymmentä savolaispoikaa, joista yksi huusi kovalla äänellä, että "Siinä menee kaksi ryssän kanttoria!"
– Teuvo veti herneet nenään ja meni siihen poikaporukan eteen sanoen, että "Muistakaa että hiljaisella kadulla te ette Kuopiossa tämän kahden vuoden aikana tule minua vastaan. Jos satutte tulemaan, niin se on lääkärireissu ILIMAN MUUTA!"
– Teuvo oli entinen nyrkkeilijä, eivätkä pojat tulleet koskaan uudelleen vastaan, Viktor kertoo nauraen.
Jetsuutta sukupolvelta toiselle ja kolmannelle
Aleksin uusioperheeseen kuuluu puolison ja hänen aikaisemmassa avioliitossaan syntyneiden lasten lisäksi pariskunnan yhteinen lapsi, joka on kastettu ortodoksiksi.
– Toiveenani on, että ortodoksikarjalaisuus siirtyy myös lapselleni. Kesällä opetin häntä sanomaan nimensä kokonaan sukunimeä myöten. Jetsuus on sellainen asia, josta olen hyvin ylpeä, ja haluan että myös tyttäreni tietää olevansa Jetsu, Aleksi toteaa hymyillen.
– Käymme tyttäreni kanssa kahdestaan kirkossa aina kun ehdimme, kun pappa on siellä usein laulamassa kuten myös siskoni Irina, Aleksi kertoo.
Viktor kertoo, että valtaosa Kuopiossa kirkossa käyvistä nuorista ihmisistä on maahanmuuttajataustaisia, erityisesti ukrainalaisia ja venäisiä.
– Pitkään aikaan meillä ei ollut yhtäkään lasta kirkossa, mutta nyt on taas alttariapulaisina pikkuisia, näiden pakolaisten lapsia. Aivan ihanaa on katsoa miten ne pienet sytyttävät tuohuksia ja käyvät suutelemassa ikonia, Viktor toteaa.
– Ehkä nykyään lapset ovat enemmän tervetulleita, ja jollakin tavalla jumalanpalvelus on mielestäni rennompi kuin aikaisemmin, Aleksi pohtii.
Vanhojen ortodoksikarjalaisten sukujen nuorempia jäseniä jumalanpalveluksissa ei juurikaan näy.
– Nuoria kiinnostavat kaikki muut asiat kuin kirkollisuus, joten ortodoksikarjalaisuus on jollakin tavalla katoava luonnonvara. Toisaalta uskonto ja kulttuuri ovat sellaisia asioita, että ei niitä voi pakottaa, niitä voi vaan yrittää rakentaa, Aleksi toteaa.
– Haluan omalle lapselleni antaa mahdollisuuden kokea mitä ortodoksikarjalaisuus on, koska itselleni se on ollut turva ja tuki kaikissa elämän myrskyissä, Aleksi kertoo.