Paula Rissanen ja Eija Koski: "Pyhyys ja mystisyys ovat vahvasti läsnä perheemme ortodoksikarjalaisissa perinteissä"

Upeat salmittaret Paula Rissanen ja Eija Koski.

Istumme himmelitaiteilija Eija Kosken (os. Rissanen) kodin keittiössä keskellä Pohjanmaan avaraa maalaismaisemaa. Ikkunasta näkyy korkea ruispelto, josta saadaan tarpeet Eijan himmeleihin ja rukiit Kosken perheen leipiin.

- Kuakku luadittih, toteaa Eija nostaessaan pöydän keskelle kauniisti koristellun täytekakun.

Tämä ei ole mikä tahansa kahvihetki, vaan tarkoitus on juhlia pöydän toisella puolella istuvan Eijan äidin Paula Rissasen (os. Ruohonen) 90-vuotispäivää. Pöydän ääressä istuu myös Kosken tilan isäntä ja Eijan puoliso, luomumaanviljelijä Kari Koski.

– Ei tullut njädžäkkyö. Njädžäkkyö, myö sanottih Karjalas, jos kakku jäi likilaskuiseksi, Paula selventää.

Paula puheessa kuuluu vahvana syntymäpaikan Salmin pitäjän soljuva livvinkarjala pehmeine ässineen. Kuopiossa palvelutalossa asuva Paula valittelee, että karjalankielisiä keskustelukumppaneita ei enää löydy.

– Ei minul ole kaverie sielä, en voi kelle paista karjalua. Vaikka karjalazie hyö ollah, niin ollah kui hyö ei oldaz karjalazie, Paula harmittelee.

 Eija kertoo ymmärtävänsä hyvin karjalaa, vaikka ei sitä omien sanojensa mukaan itse puhukaan.

 – Karin kanssa tehtiin sellainen havainto, että suomen kielestä saa tehtyä karjalaa, jos vaan lisää jokaisen sanan loppuun loi- tai löi-päätteen. Pöksylöi, hotelliloi, kuakkuloi, tuohiloi, Eija vitsailee.

Mantsin saarelta Pohjois-Savoon

Paula syntyi Mantsin saaren Peltoisten kylässä vuonna 1934. Perheessä oli kuusi lasta, yksi poika ja viisi tyttöä, joista Paula oli nuorin. Paulan kotitalo oli vanhanmallinen karjalainen talo, jossa kotieläimet ja ihmiset asuivat saman katon alla eri päissä rakennusta. Kesällä 1944 Ruohosten perhe lähti evakkomatkalle jalkaisin kylän kotieläimiä mukana kuljettaen.

– Dorogua pitkin tulimma elukkoin ker Heinäveel, Paula muistelee.

Evakkomatka oli raskas eläimille ja ihmisille. Osa eläimistä ei jaksanut kulkea pitkää matkaa Savoon, ja niitä piti lopettaa matkan varrelle. Heinävedeltä perhe jatkoi muiden salmilaisten kanssa härkävaunussa Siilinjärvelle ja sieltä Maaningalle, jonne perustettiin uusi koti. Paula muistelee, että perheen sika tuli perille myöhemmin postitse.

– Ilmotettih, jotta "teil on tullu siga Muaningal", Paula naurahtaa.

Maaningalla perhe pääsi uuden elämän alkuun, ja Paulan vanhemmat sisarukset muuttivat pikkuhiljaa omilleen. Paulan sisko pääsi kylän lääkärin taloudenhoitajaksi, ja Paulasta tuli lääkäriperheen samanikäisen pojan ystävä. Paula muistelee lämpimästi, miten lääkärin rouva piti häntä kuin omana lapsenaan. Perheen mukana Paula pääsi linja-autolla Kuopioon, ja joskus jopa kampaajalle.

– Hyviä hajuu pandih tukkah. Školah kun menin sanottih, jotta sinä tuoksut hyvältä, Paula muistelee.

Paula toteaa, että hänellä ei ole mitään huonoja muistoja lapsuudesta ja kouluajasta Maaningalla.

– Ei minuo ole kiusattu koulus, ei milloinkaan.

"Oli se niin kaunista hänen kanssah eliä"

Paula muistelee, että kansakoulussa opettajat kannustivat häntä jatkamaan opettajaseminaariin, mutta jatko-opinnot tyssäsivät varojen puutteeseen ja velvollisuuksiin. Perheen nuorimpana Paulan vastuulla oli vanhempien ja kotitilan hoitaminen.

– Sinnehäi minä jäin, kun toizet mändih. Mammal kaveriksi, kun oli vie lehmie. Minä olin jo kyllästynnyh, mutta minnebö lähet? Kai tyttökaverit mändih naimisih, minä vain jäin, Paula kertoo.

Loppujen lopuksi myös Paula löysi aviomiehen koulukaverista, naapurinpojasta. Arvo Rissanen oli kahdestaan äitinsä kanssa elävä savolainen sotaorpo, joka oli haikaillut Paulan perään jo koulupoikana.

 – Arvo oli minua kaivannut jo kouluaigannu, se oli taustalla minulla aina, Paula kertoo hymyillen.

Pariskunta vihittiin Pielaveden ortodoksisessa kirkossa, ja häät juhlittiin Paulan kotona Maaningalla juhannuksena -61. Paula kertoo, että kirkko oli ihan ääriään myöten täynnä, kun uteliaita kyläläisiä tuli sivukyliltä saakka katsomaan seudulla harvinaista ortodoksista vihkimistä. Häiden jälkeen pariskunta suuntasi kohti Kuopiota ja yhteiselämä alkoi vaatimattomasti pienessä kaupunkikortteerissa.

Perheet lapset kastettiin luterilaisiksi ja ortodoksisuus jäi pikkuhiljaa taka-alalle. Ortodoksinen usko ei säilynyt suvussa, kun kaikkien Paulan sisarten miehet olivat luterilaisia, ja ajan käytännön mukaan lapset kastettiin isän uskoon. Paula kertoo, että arjessa luterilaisuus ja ortodoksisuus kuitenkin kulkivat sovussa rinnakkain. 

–  Ei ole siidä uskosta tullut mitään erimielisyyksiä millonkah, kuhan vai olimma vaimo ja sillä mies.

– Oli se niin kaunista hänen kanssah eliä, ihan aina yhtes oldih. Ja niin elettih kuuzikymmendy vuottu, Paula toteaa.

Pohjalainen vävy on perheen karjalaisin sielu

Eija toteaa, että suvun vaiheet kiinnostavat kaikkein eniten umpipohjalaista Karia, jonka kanssa Paula juttelee paljon myös Karjalasta ja sen historiasta. Paulalta Kari on oppinut muutaman sanan karjalan kieltä.

– Myö Karin ker pagizemmo karjalaksi, ja olen opastannuh händy, Paula kertoo.

Yksi Karin lempisanoista karjalaksi on izrikki, jonka tarkka käännös tuottaa seurueelle päänvaivaa. Sanalla tarkoitetaan jotakin outoa, epämääräistä ja maalattua.

– Nygöi kun mualatah da lävistetäh nuamoi niin ollah sen nagöizet kuin izrikit, Paula selittää.

Myös Eijalla ja Karilla on takanaan pitkä avioliitto, jossa itäinen ja läntinen kulttuuriperintö elävät sovussa. Vuosikymmenten aikana pariskunta on päässyt tutustumaan molempien sukujen perinteisiin ja elämäntapaan. Karin mukaan karjalaisuudessa erityistä on ilo.

– Karjalaiset eivät ole ihan niin synkkämielisiä kuin me pohjalaiset, he ovat hyvin yhteisöllisiä, huumorintajuisia ja sosiaalisia, Kari kuvailee.

– Jollakin tavalla ortodoksikarjalaisuudessa on myös jotakin syvempää ja pyhempää mukana, kun usko on läsnä kaikessa.

Kansanusko kulki mukana arjessa

 Paula kertoo, että sairauden tullessa karjalaiset kävivät aina tietäjän, padvaskan, luona selvittämässä mistä tauti oli tullut. Kerran Paulan äiti oli sairastunut ja mennyt tietäjän luo selvittämään vaivan syyn. Tietäjä oli todennut, että sairaus oli seurausta Nadja-tyttären kanssa riitelystä.

– Mamma parani sitten, kun sovinto tehtih, Paula kertoo.

Pyhyys, mystisyys ja luontoon liittyvät uskomukset olivat Eijan mukaan vahvasti läsnä suvun ortodoksikarjalaisessa perinteessä.

– Tätien puheissa oli aina mukana saunan pyhyys, ihmeparantumiset ja luonnon kunnioitus. Ne olivat ihan arkipäivää äidin ja tätien elämässä, Eija kertoo.

 Paula kertoo, että luonnossa ja vesillä liikkuessa piti olla siivosti, eikä metsässä saanut koskaan kiroilla tai huutaa.

– Ainos sanottih, jotta vezi kuulou. Mečäs pidi olla hyvin, kun segi kuulou. Se kuulou, ni siidä pahou piälle tulou.

Ortodoksikarjalainen mystiikka näkyy Eijan taiteessa

Ortodoksikarjalainen mystiikka ja pyhyys on nähtävissä myös Eijan kansanperinteestä ammentavassa himmelitaiteessa. Eija kertoo, että rakkaus kädentaitoihin on tullut kotoa, kun hän ompeli vaatteensa yhdessä äitinsä kanssa. Myös Arvo-isä oli taitava käsityöläinen, joka osasi tehdä puusta kauniita huonekaluja.

Rakkaus himmeleihin syttyi Eijan lapsuudessa Maaningalla. Klaudia-tädin kodissa himmeli ripustettiin tuvan kattoon joka joulu. Eija kertoo tuijottaneensa ilmavirtojen mukana hitaasti liikkuvaa himmeliä lumoutuneena, ja lopulta kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän päätti osallistua himmelintekokurssille. Tästä seurauksena Eija lopetti työnsä Vaasan yliopiston tutkijana ja ryhtyi täysipäiväiseksi himmelitaiteilijaksi.

Himmelit kiinnostavat erityisesti kansainvälistä yleisöä. Eijan himmeleitä on ollut esillä muun muassa Tokiossa ja Sveitsissä, ja kesäisin Kosken tila täyttyy kansainvälisistä opiskelijoista ja residenssivieraista. Kielitaitoisena karjalaisena Eija puhuu englannin lisäksi sujuvasti myös ruotsia ja saksaa. Eija ja Kari ovat alkaneet opiskella myös japanin kieltä, jotta japanilaisia vieraita pystyttäisiin paremmin palvelemaan.

– Himmelin estetiikka ja filosofia vetoavat erityisesti japanilaisiin, joille myös luonnonmateriaalit kuten olki ovat tärkeitä, Eija kertoo.

Eija opettaa olkihimmeleiden tekoa omalla tilallaan Martoisten kylässä, mutta myös eri puolilla maailmaa. Himmeliaiheisia kirjoja taiteilija on julkaissut yhdeksällä eri kielellä.

 – Olen kiitollinen siitä, että saan ammatikseni luoda kauneutta ja sitä kautta koskettaa ihmisten sielua, Eija toteaa.